Lumous

Nämäkin kuvat tässä. Katsokaa nyt niitä. Voi hyvä Luoja, katsokaa! Niin loputtoman kaunis maailma. Loputtomasti paikkoja, joihin rakastua. Olisi varmaan kivaa olla silmä. Saisi ahmia maisemia kuin suklaahippukeksejä konsanaan.
En voisi käydä kaikkialla, vaikka kävelisin loputtomasti. Vuodessa on keskimäärin 365 päivää. Minun eliniänodotteeni on tilastollisesti 80,63 vuotta. Maailmassa on tällä hetkellä 204 edes jokseenkin tunnustettua valtiota. Nykyisen ennusteen mukaan oma rakas Aurinkomme hehkuu iloksemme vielä noin viisi miljardia vuotta.

Jutun juju varmaan on, ettei kaikkialla voi käydä. Kaikkialla kuitenkin käy joku. Tosin on niitäkin paikkoja, jonne ei kukaan mene tai pääse. Miksi edes pitäisi matkustaa toiselle puolelle tätä palloa ollakseen onnellinen? Se onkin yksi niistä tämän mitättömän elämän kummallisista kysymyksistä, joihin ei voi järjellä vastata. Koska maailma on hullu. Ihmiset ovat järjettömiä, päivissämme ei ole mitään järkeä. Yritä nyt siinä sitten elää.

Kutsuvat sitä välivuodeksi

Välivuoden pitäminen lukion ja mahdollisen korkeakoulun välissä oli minulle puoliksi pakon sanelema päätös, mutta erittäin mieluisa sellainen. Tämän vuoden alkukeväästä ajattelin, että tästäpä tulee huima vuosi. Vihdoin saisin tehdä kaikki ne hurjimmat tempaukset ja toteuttaa älyttömimmät unelmani. Vihdoin kaikki se, mistä olin lukenut ja mitä olin kuullut, kävisivät toteen. Odotukset olivat siis korkealla, kruunasin jokaisen idean korealla ilotulitusnäytöksellä ja suurilla sanoilla.

 Kesän lähestyessä ymmärsin, että välivuosi onkin loma. Kuin yksi pitkä, venytetty ja yhdistetty kesä- ja joululoma. Lomalla tavataan harvakseltaa kavereita ja sukulaisia, matkustetaan ehkä johonkin, syödään paljon jäätelöä (talvella suklaata) ja ennen kaikkea ladataan akkuja tulevaa opiskelurupeamaa varten. Juuri sitä tämä on ollut. Varastojen täyttämistä, mielen aallokkojen tasaamista ja myrskyisten ajatusten taltuttamista.

 Toisaalta syksy toi mukanaan jotain uutta - muutoksen. Muutoksen itsessäni. Tähän asti välivuosi on ollut minulle henkisen kasvun aikaa. Itseni etsimistä. Itseensä matkustaminen ja minuuutensa löytäminen; blaah, aluksi  se kuulosti jotenkin ällöttävän kliseiseltä. Enää en vähättele sitä hiukkaakaan. Oman itsensä etsiminen on tärkeä prosessi, johon jokaisen tulisi käyttää aikaa. Mitä nuorenpana, sen parempi. Minä päädyin siihen kuin itsestään, kun hälinä ympärilläni laantui.

 Itsensä etsiminen on sitä, että oppii jotain uutta luonteestaan, ajatusmalleistaan ja haaveistaan. Kyseenalaistaa omia mielipiteitään, etsii ajatusten alkuperiä ja syitä käyttäytymiselleen. Korostan, että kyse on nimenomaan etsimisestä. On täysin eri asia löytää mitään. Jotain pieniä palasia, sirpaleita rikkoutuneesta peilistä ehkä. Mutta että kokonaisen sielun löytäisi... Mahtaakose edes olla mahdollista? Tuskin sellaista on tarkoituskaan löytää. Tärkeintä on kyseenalaistaa jatkuvasti, eikä koskaan tyytyä pimeyteen. En minäkään tiedä vielä mitään, mutta luulen, että on helpompi toimia ja tehdä ratkaisuja, jos on sytyttänyt pieniä valoja sinne tänne, pieniä valontuikahduksia hämärään. Luulen, että itseään on helpompi ohjata, kun tietää vähän, mistä koostuu ja miten kaikki toimii. Toisaalta en tiedä varmasti sitäkään. Siksi jatkan vastausten etsimistä ja toivon oppivani vielä lisää.

Comeback

Pieniä yksinkertaisia asioita, joilla tehdä elämästä enemmän elämisen arvoista:

- Mene aikaisemmin nukkumaan
- Herää aikaisemmin
- Lue edellinen kirja loppuun, ennen kuin aloitat uuden
- Älä yritä lukea kolmea kirjaa samaan aikaan
- Sulje tietokone ennen puolta yötä
- Kuuntele lauluja, joiden sanoilla on merkitystä
- Ole läsnä
- Hidasta
- Tunne
- Ole aktiivinen; pidä kalenteri kiireisenä
- Sano kyllä
- Tartu hulluihin ehdotuksiin
- Seikkaile
- Älä suunnittele

Vähän on ollut hiljaista täällä, en vaan enää ylety tarttumaan omaan niskaani. Elän automaattiohjauksella: herään, opiskelen, dataan, nukun. Ja siinä välissä unelmoin elämäni kymmenen kertaa läpi.

Tunnen olevani väärässä paikassa. Haluaisin olla jossain kauempana. Kaipaan toimintaa ja ihmisiä. Paljon ihmisiä, uusia ja vanhoja. Puheensorinaa, ajatuksia, mielipiteitä, ääneen lausuttuja haaveita ja mystisiä tarinoita.
Missä ihmiset ovat? Kaipaan heitä.

Some kind of madness is swallowing me whole

Henkinen tuska, se kuristaa. Se kärvistää sisintäni, aivan kuin jokin haluaisi ulos. Sisälläni velloo jonkinlainen inspiraatio tai elämänhalu, joka puskee lukitun sieluni kaltereita vasten. Halu purkautua ja avautua, solmu solmulta, on palava. Tämä on taas niitä hetkiä, kun voisin hypätä seuraavaan junaan tai tuhlata kaikki säästöni omituisiin nettikauppoihin maailman toisella puolella. Hetki on ohimenevä, mutta vielä tässä. Haluaisin päästää sen valloilleen ja antaa innostuksen johdattaa, mutta en osaa. En uskalla.

Tänään on erityinen päivä. Tänään on lokakuun toinen, ilon ja surun päivä. Minun viimeinen päiväni 18-vuotiaana. Huomenna on ensimmäinen päiväni aivan uudessa ja oudossa maailmassa. Tuo maaginen 18 vuoden ikä on ohi, takaisin ei ole paluuta.
  Oli muuten aika kivaa tämä vuosi, ylppäreineen kaikkineen. Niin kivaa, että surin sen kaiken loppumista monta viikkoa etukäteen. Sitten ratkaisin ongelman; ikähän on subjektiivinen käsite. Syntymävuosi ehkä on melkoisen pysyvä, passiin painettu fakta, mutta voin itse määritellä henkisen nuoruuteni (tai vanhuuteni). 365 päivää oli todellakin liian vähän minulle, ja siksi  aion pysyä naiivina itsensäetsijä-teininä vielä hetken aikaa. Ainakin toistaiseksi. Siis huomenna kun täytän vuosia, en anna jonkin ulkopuolisen keksimän aikajärjestelmän lannistaa, sillä minä määrittelen itse, mihin ikäryhmään tunnen kuuluvani.

(Täytyy kyllä myöntää, että 19 kuulostaa _paljon_ vakuuttavammalta esitellessäni itseni uusille ihmisille. Ehkä opin pitämään siitäkin luvusta. Minähän nyt tuppaan rakastumaan ihan kaikkeen. Erityisesti numeroihin.)

Ei se tapa

Se on tuntematon vain kunnes menet lähelle ja otat siitä selvää. Kierrä ensin kaukaa, tarkkaile. Kerää rohkeutesi ja ota askel lähemmäs. Nyt näet sen tältä kannalta, katso myös toiselta puolelta. Muodosta kokonaiskuva, tutki ja tarkastele. Nyt kosketa. Se pelottaa, muttei pure. Pelätä saa, mutta älä juokse pakoon. Ojenna kätesi ja tunne se, mitä et ole koskaan ennen tuntenut. Nyt pidä kiinni, äläkä vain päästä sitä pakoon. Pidä tiukasti kiinni. Huomaat pian, ettei se ole enää villi tai vaarallinen, ei luultavasti koskaan ollutkaan.

 Rakastan kieliä ja sanoja, mutta on yksi pieni sana, joka aiheuttaa minulle tunnontuskia. Sana on "ei" - en vain osaa sanoa sitä ajoissa, varsinkaan ystävällisille ihmisille. Jatkuva myöntyminen ja positiivinen suhtautuminen ajavat minut joskus seikkailuihin, toisinaan myös pehmeisiin pohjamutiin. Jos olette nähneet elokuvan Yes Man, tiedätte kutakuinkin mistä puhun.
 Tällä kertaa pakkasin kaksi reppua neljän viikon lapsenvahtikeikalle; toisen pehmeätäytteisen, toisen täyteen kovakantisia. On ollut hämmentävää nukkua vieraassa sängyssä ja koluta kattiloita vääristä kaapeista, mutta onneksi turvanani on tuo reipas alakoululainen, jonka leipälapi taukoaa vasta, kun sen käskee illalla petiin. Onneksi viikonlopuksi pääsee kotiin, eikä tarvitse tehdä ruokaa.

Elämä muodostuu kokemuksista ja uuden etisimisestä. Maailma muuttuu koko ajan, miksen myös minä sen mukana? Tilaisuuksiin täytyy tarttua ja pysyä koko ajan liikkeessä. Pelkään pysähtymistä, juurtumista. Elämää vain ei ole ilman riskejä.

Kan man inte bara leva sitt liv?

Härregud kuinka on ollut tylsää vain kotona istuessa. Puoli vuotta sitten vitsailin pitäväni ikuisuuden mittaisen kesäloman, ja tässä sitä ollaan. Astuttiin jo syyskuun puolelle, eikä vieläkään työpaikkaa. Hakemusta on toisaalta jo niin monessa paikassa, että luulisi jostain jotain nappaavan.
 Varmaan turhauttavinta tässä on se, että tekemistä tässä talossa totta kai riittää; loputtomasti tiskiä, pyykkiä, ruuanlaittoa (josta aiheutuu lisää tiskiä) ja sitten niitä pirun omenoita. Kiva, syksy on ovella, oikein mukavaa. Mutta. Omenat. Kaikkialla. Omenapiirakkaa, omenapaistosta, hilloa, muusia, pannukakkua. Ja niiden kerääminen, saatika kuoriminen, se vasta hilpeää puuhaa onkin.

Mutta kun minä en ole mikään kodinhengetär. Pyykkikori käsissäni tunnen itseni hyväksikäytetyksi orjaksi, vaikken sitä tietenkään ole. Olisin vain niin paljon mieluummin töissä, kaikkein mieluiten koulussa. Sellaiseenhan minä olen tottunut. Onko tämäkin nyt sitä aikuistumista, kun pitäisi hoitaa velvollisuuksia ja osallistua kodinhoitoon muutenkin, kuin vain tyhjentämällä tiskikonetta?

Pientä ikäkriisiä myös ilmassa, sillä maagista 18 vuoden ikääni on jäljellä vain vaivainen kuukausi. Hngh.

Elämän jäljet

Iho muistaa. Kaikki ne kolhut iholla, ruvet ja arvet, kertovat tarinoita. Punoittavat poskipäät, jotka paloivat Ankaran auringossa. Takapihan käpyjen rei'ittämät haavat jalkapohjissa. Rantahiekan raastamat varpaanvälit. Läikkyneen teeveden polttamat täplät käsivarsissa. Vaaleanpunaiset ruhjeet polvissa, Luoja ties mistä.
Luottoystäväni Bebanthen on onneksi ollut kuvioissa mukana useammin kuin olisi voinut pyytää.

Kesä on pian ohi, syksy puhaltelee jo kutsuvana kasvoille. Tämä kesä oli minun 18-vee kesäni, ja oikein mukava sellainen. Ajokortti vei minut pidemmälle kuin aikaisemmin, kuten kuvankauniiseen Porvooseen ja Kuopioon, joka oli... No, sellainen Kuopio. Tiivistettynä kesään kuului kasapäin järvimaisemia, vähän töitä, liikaa jäätelöä, lämpimiä haleja, kolme tähdenlentoa, hetkessä elämisen riemua ja tulevaisuuden tuskaa.
Jotenkin tuntuu, että nyt kun kesä on loppu, on myös minun leikkini loppu. Nyt olisi löydettävä työpaikka, aloitettava jonkinlainen arki. Leikattava tuo Särkänniemen ranneke pois ranteesta. Yhtäkkiä lomailu onkin kielletty.

Ilokseni täytyy kuitenkin myöntää, etten ole enää niin julmetun hukassa. Ihmisten tapaaminen ja mielipiteiden kuuntelu on saanut minut ymmärtämään, ettei opiskelupaikka ole niin vakava juttu. Tämä ei ole mikään absoluuttinen totuus, vaan minun oma totuuteni. Nyt vaan tähtään jonnekin, mikä tuntuu tarpeeksi oikealta. En valitettavasti löytänyt kutsumusammattiani, mutta löysin jotain, jossa voisin viihtyä ja haastaa itseni. Toivon, että tämä päämäärätön huopaaminen loppuisi vihdoin, ja voisin alkaa meloa eteenpäin, suunta selkeänä. Ensin täytyy vain löytää mela.

See you soon again, darling Turkey

Se iski siinä vaiheessa, kun käännyin koivujen värittämälle tielle, jonka päässä odotti koti. Se iski tietoisuuteen jäätävällä voimalla, ja hetkeksi unohdin katsoa, tuleeko oikealta ketään. Puristin ohjauspyörää ja hengitin syvään. Tajusin, että täällä en pääse piiloon. Olin jälleen palannut paikkaan, jossa en voinut kätkeytyä varjoon, esittää viatonta sivustakatsojaa. Kuukauden ajan olin saanut olla irti kaikesta, kuulumatta mihinkään valtioon, lääniin tai kaupunkiin. Kuukauden ajan olin ollut määritelmien ulkopuolella, leijunut tyhjiössä ilman siteitä. Miljoonakaupungin sykkeessä olin ollut näkymätön, vain pisara juoksevassa koskessa.

Nyt kaikki on toisin, kaikki on taas ennallaan. Antiikkinen sänkyni ja ylitsepursuava kynäpurkkini olivat siellä, mihin olin ne jättänytkin. Kun suihkussa vesi tuli ylhäältäpäin ja juuri oikean lämpöisenä, tunsin olevani kotona. Mutta samalla kun maistelin maailman kauneinta ja maukkainta hanavettä, taistelin ahditstusta vastaan. Olen nyt palannut maailmaan, jota rytmittävät rutiinit. Maailmaan, jossa aikaa ei määritä aurinko, vaan kello. Maailmaan, jossa tomaatin hinnalla on väliä. Maailmaan, jossa olen jo kauan rakennellut itselleni omaa pientä lokeroa. Projekti on vielä kesken, rakennustyömaa odottaa mestariaan. Nyt olisi aika tarttua tarjolla oleviin työkaluihin ja jatkaa urakkaa. Olen vain vielä hieman hukassa, antakaa minulle hetki aikaa hengittää.

Ensin kuusi tuntia yöbussilla Istanbuliin, sitten metrolla lentokentälle. Paperisähläystä, aamiainen kahvilan kylmähyllystä ja viimeiset liirat ylihinnoitelluihin sipseihin. Lentokoneeseen päästessäni olin niin puhki, että kun puolen tunnin nokosten jälkeen havahduin takaisin maan pinnalle, huomasin, että todellakin jökötimme edelleen maan pinnalla. 40 minuuttia suunniteltua myöhemmin otti kone vihdoin suunnan kohti Helsinkiä. Kun lento kuitenkin saapui täysin aikataulussa perille (myötätuuli vissiin?) mietin, kuinka osuvasti Ville Haapasalo sanoi kirjassa Et kuitenkaan usko Venäjästä: "Tässä maassa mikään ei toimi, mutta kaikki hoituu." Lause pätee ilmeisesti koko Aasiassa, ainakin Turkissa, jossa esimerkiksi liikennesäännöillä ei juuri ole painoarvoa, mutta silti perille pääsee useimmiten suht ehjänä. Moni asia saattaa näyttää ulkoapäin täydeltä kaaokselta, mutta sisäpuolella kaikilla on paikkansa ja tehtävänsä.

Väsyneena ja kiitollisena tästäkin seikkailusta rojahdin eteisen lattialle ja mietin kuumeisesti, mihin suuntaisin seuraavaksi. Ehdotuksia?

Odottavan aika on

Vain pari päivää lähtöön, auringon lämpöön. Vielä on kuitenkin aivan liian aikaista pakata, vaikka pientä matkahumua onkin jo ilmassa.
Kuka muka määräsi soveliaan ajankohdan pakkaamiselle? Miksei kuukauden matkalle saisi valmistautua jo viikkoja ennen lähtöä? Aivan, tosiaan. Kirjoitin itse omat sääntöni. Hoen tätä varmaan koko ajan, mutta voiko ihminen rakastaa mitään enemmän, kuin kadonneen valkoisen sukan metsästystä tuntia ennen lähtöä?

Tänään on myös ramadanin ensimmäinen päivä - ei siis ruokaa eikä juomaa ennen auringonlaskua. Enkä minä tässä ole ainoa, joka koettelee kärsivällisyyttään, sillä pussillinen tuoreita mansikoita ja herneitä odottavat minua kaapissa. Saa nähdä kumpi sortuu ensin.

Tuijottelin tässä juuri matkalaukkuani kauhun vallassa. Jestas kun se on pieni. Mitä mahtoikaan liikkua päässäni tuota tulitikkurasiaa ostaessani? Toisaalta, minimalismi on aika kova sana nykyään. Eiköhän tästä hengissä selvitä, vaikka niitä farkkuja olisikin mukana vain yksi pari.

When it rain and rains

Maailmassa on monenlaisia ihmisiä. On ruskeasilmäisiä ja sinisilmäisiä, jotkut rakastavat suklaata, jotkut kinuskia. Moni pitää auringosta ja helteestä, ja lähes yhtä moni nauttii sateesta, mieluiten kunnon ukkosella höystettynä. Mitä kertoo ihmisestä se, että pitää märästä, kylmästä ja äänekkäästä?

Itse kuulun Sademies-klubiin. Nautin kalmankylmistä taivaan kyynelistä kasvoillani, kyyristelen mielihyvää hykerrellen violetin sateenvarjoni alla. Tuijotan hypnoottisesti toistuvaa liikerataa, kun jokainen pisara putoaa pitkän matkan taivaista takapihan nurmikolle yksilönä, muttei yksin.

Ei ihme, että sade yhdistetään suruun. Sadesäällä tuntuu, kuin maailma itkisi puolestani ja huuhtoisi koko ihmiskunnan sydänsurut samaan valtamereen. Sade on silti myös iloa, sillä se puhdistaa, ja antaa mahdollisuuden uuteen alkuun. Lämmin ja lempeä kesäsade on nätti, raivokas loppusyksyn myrsky tyrmäävän kaunis.

Kun alkukeväästä kuulin huhun, että edessä olisi hellekesä, ahdistuin. Kuka puhdistaisi minut kuonasta, jota olin kerännyt sisääni koko talven? Kuka kietoisi minut vedenkestävään hiljaisuuteen rauhoittumaan elämäni muutosten keskellä, ellei sade? Turhaan murehdin. Mitä Suomen kesä muka olisi ilman vähän märkää taivasta? Lahti ei ole mikään Fuengirola, onneksi. Vaikken onneen luotakkaan, silti: Mikä onni, että synnyin Suomeen.

Mitä lehmä juo?

Varför måste det vara så svårt att köpa mjölk? -Morfar

Ukki antoi suosiolla tyttärensä tehdä maito-ostokset. Ukkia rasittaa, että maidon ostamiseen pitää käyttää niin paljon kallisarvoisia aivosoluja. Ärsyttää, koska olisi parempaakin ajateltavaa. Miksei voisi olla vain maitoa?  Yksi juo vaaleansinistä, toinen ykköstä, kolmas laktoositonta. On kotimaista maitoa ja maitoa ruotsinmaalta. Värisklaala on laajempi kuin prisma ja tinkiä saa niin laadusta, hinnasta kuin koostakin. Mitä lehmä tekee väärin? Ukin ollessa polvenkorkuinen, lehmät tekivät oikein aina, kun tuottivat paljon maitoa. Oli tuoretta maitoa, pilaantunutta maitoa ja äidinmaitoa. Samaa voimajuomaa se edelleen on, erona vain, että ennen kaikki maito oli valkoista.

C Lotta

Kehityksen suunta on eteenpäin, kukapa sen kulkua joutaisi vastustamaan. Elintarvikkeet lisääntyvät ja jakautuvat kaupan hyllyllä vikkelämmin kuin sukkulamadot, mutta maailmankaikkeuden tasapainon vuoksi monet muut asiat vähenevät. Pohdin toisinaan sitä, kuinka meidänkin suku vähenee. Minulla on viisi tätiä, mahdollisilla lapsillani tulee olemaan yksi. Sukupuuni on kuin suomalainen ruokapyramidi - kärjellään seisova kolmio.

Pitäisikö huolestua ja polskia vastavirtaan vai antaa olla? Siinäpä ikuisuuden mittainen kysymys.

Koska suklaa vapauttaa endrofiineja

Hola!
Meikä likka on niin lomalla kuin vaan osaa. Armoton auringonpaiste on pidentänyt välimatkaani kouluun, arkeen, pieleen menneeseen pääsykokeeseen, pelottavaan tulevaisuuteen ja muuhun harmaansävyiseen. On ollut hassua huomata, kuinka suuri ero on lomalla ja lomalla. Kouluhan loppui jo aikapäiviä sitten, mutta kesäloma on aina Loma isolla alkukirjaimella. Kesälomalla, joka alkaa aina ja poikkeuksetta suvivirrellä ja kesäkuun päivillä, tylsyys saa uuden merkityksen. Kesällä toimettomuus on nimeltään downshifting. Kaikkina muina vuodenaikoina voidaan puhua ainoastaan laiskuudesta. Kesä antaa tilaa, kesä pakottaa hidastamaan. Ettei vaan tule hiki.

Kuvissa näkyy kesän 2014 Masterchef-tasoisen hittiduon aikaansaannokset. Rocky Road oli yllättävän helppo ja naurettavan hauska herkku. Suklaaseen voi lisätä mitä ikinä halajaa! Hauskinta oli kaupan hyllyjä kierrellessä ristiin rastiin, pohtien laittaako suklaan sekaan riisimuroja vai banaanilastuja. Pantiin sitten molempia, lisäksi vielä missä äxää ja digestive keksejä. Herkkureseptien pitäisi useammin olla tällaisia mielikuvitukselle avoimia, joihin saa ja täytyy kehitellä itse se maailman paras makuyhdistelmä. Eikä edes tarvitse hikoilla uunin hehkuvassa lämmössä, sillä sula suklaa nakataan pakastimeen kovettumaan. Tai oikeastaan jääkaappiin, mutta maailman sokerihiiret yhtyvät varmasti minuun kun sanon, ettei tuon kaloripommin maistamista malta odottaa yön yli. Pakkaseen siis ja mielihyvän tuotto saa alkaa jo parin tunnin sisään.

Rusketusrajat ranteissa

Kirjoita jotain hauskaa. Kirjoita nyt vaan. Jotain.

Mieleni on ollut kovin tyyni jo päivien ajan. Ties mistä johtuu. Ehkä siitä, että syön kaksi aamiaista joka aamu. Tai siitä, että luonto on herännyt eloon. Ei sillä, että se olisi koskaan kuollut pois, olipahan vaan piilossa hetken aikaa.
Rusketusrajat ranteissa. Lauantain ravintolapäivä Esplanadilla. Elävät, liikkuvat ihmiset kaduilla ja Vesijärven laitureilla virvelit kädessä. Juuri mitään ei ole tapahtunut, mutta kaikki sujuu paremmin kuin ennen. Rytmi muuttuu koko ajan, astun mukaan virtaan ja hyppään pois, kunnes löydän omiin sydämenlyönteihini sopivan tahdin. Ehkä olen irtolainen, ehkä en koskaan löydä sitä oikeaa. Ehkä en koskaan saa tietää, mitä suurta minusta piti tulla. Ehkä minusta on tarkoitus tulla juuri se, joka ei tiedä, mihin mennä. Ehkä en olekaan hukassa, jospa minusta pitikin tulla harhailija.

Ei elämä ole sen vaikeampaa. Täytyy vain astua ovesta ulos ja mennä. Vaikka suurin osa Suomen kaupungeista on pieniä ja niiden ihmismäärät rajallisia, ei silti tarvitse kovin kauaa seistä Sokoksen edustalla löytääkseen tekemistä. Kunhan muistaa pitää silmät ynnä muut aistit auki, ihmiset, eläimet, tunteet ja tuoksut tulevat kyllä luokse.

Allrrrrrrright, hempeily sikseen. Macklemore soimaan, nupit kaakkoon ja tunnelma kattoon! Visa-kortti vinkumaan ja kengänpohjat kaupungin pölyyn, kesä on täällä eikä mitään kaduta.

Henkilökohtainen lama

Mikä minua vaivaa?

Istun paikallani ja odotan, että jotain tapahtuu. Odotan, että elämääni ilmestyy jotain, joka suistaisi elämäni sen tavanomaisilta raiteiltaan ja veisi minut mukanaan, muiluttaisi minut pois täältä harmaudesta. Tuntuu, että olen viettänyt kotona nyt ihan liikaa aikaa. Mikään ei enää rullaa eteenpäin, ratakset ovat kohmeessa.
Ensin kotona oli ihan kiva olla. Kuittailin univelkoja ja oli tietokoneella aamusta iltaan. Mukavaahan se. Parin päivän aivojen nollaamisen jälkeen siirryin seuraavaan vaiheeseen, mikä tarkoitti kotitöitä. Hetkessä kehitin itsestäni itselleni jonkinlaisen kotiorjan. Pyykkejä, tiskiä, imurin taluttamista, ruokaa liedellä. Alle viikossa olin edennyt kolmosvaiheeseen eli toivottomaan unelmointiin ja pilvilinnoihin takertumiseen. Googlailen aurinkoisia lomakohteita ja tuijotan verkkopankin tiliotetta, josko saisin sen rahasumman kasvamaan ajatuksen voimalla.

Missä on intohimo? Missä on se innostuneisuus, joka on tavallisesti vienyt minua seikkailusta toiseen? Missä on se ahkera puoleni, joka olisi valmis taistelemaan, tekemään töitä, suunnittelemaan ja toteuttamaan hulluja ideoita? Missä ne hullut ideat edes ovat? Eiväthän ne voineet kaikki jäädä lukioon, non possiblo.

Postiauto pärähti ohi, näen sitä nykyään joka päivä. Joko se ajaa entistä useammin, tai sitten minä vain istun entistä useammin ikkunan ääressä tuijottamassa ulos. Lasken pilviä. Tällä hetkellä niitä on yksi, ja se peittää koko taivaan lattiasta kattoon.
 Vipitän postilaatikolle toivoen, että se toisi öljyä elämäni rattaisiin. Kenties lentoliput Intiaan tai kutsun Tylypahkaan.

Hetki tyhjää

Koulun piti loppua, vapauden piti alkaa. Elämän piti olla tyhjä, piti olla aikaa ajatella.
 Iloitsin taas liian aikaisin. Ei elämä koskaan ole tyhjä, ei minun elämäni. Tyhjä paikka tarkoittaa paikkaa, joka tulee täyttää. Tahraton sivu kalenterissa huutaa kokevansa vääryyttä. Useimmiten se on valtti, joskus haitta.

Voisiko edessäni kerrankin olla vain tabula rasa, valkoinen kangas, jolle ei tarvitsisi läträtä yhtään mitään. Voisi vain hengittää ja laskea tähtiä taivaalla. Yksi, kaksi, kahdeksantuhattakolme. Kohta ei edes tähtitaivas näy, aurinko valtaa alaa.

Et voi oikeesti olla ihan, IHAN suomalainen

On se vaan hurjaa, kuinka nopeesti päivät vilahtelee ohi tämmösellä kesäsäällä. Nyt jos huomenna lämpötilat tippuu nollaan, niin päästään vihdoin takaisin maanpinnalle.

Kun viime kesänä aloin käyttää huivia hiusten peittona, tiedostin toki, että varsinkin täällä kotikonnuilla tulisin herättämään huomiota. En kuitenkaan osannut odottaa kaikkia niitä kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä, ohikulkijoilta, kadulla ja kassajonossa. Koska ihmiset oikeasti kommentoivat, paljon.
Tässä niitä yleisimpiä juttuja, joita mulle on sanottu nimenomaan huivipäisyyteeni liittyen
HUOM. Virkkeet on konteksteistaan irrotettuja eivätkä siis kerro koko tilannetta. Suurin osa on myös oikeasti ystävällisiä kommentteja ystävällisiltä, mutta tuntemattomilta ihmisiltä.

"Eikö sulle tuu kuuma, kun sulla on tollanen pipo päässä?"

"Onko Suomessa hyvä olla?"

"No voi jumalauta... Eiku ethän sä ymmärrä mitä se tarkottaa."

"Jaaha, tällasta kansainvälisyyttä."

"Miksi valitsit Suomen, kun tää on niin kylmä maa?"

"Kauanko sä oot oikeen asunu Suomessa, kun puhut noin hyvää suomea?"

Nyt pääsiäisen aikaan tuli pari lausahdusta tähän tapaan:
"Anteeksi, mutta onko se pahasti sanottu jos toivotan hyvää pääsiäistä?"

Yllättävän moni uskaltaa avata suunsa. Kuluneen vuoden aikana olen jutellut tuntemattomien kanssa varmaan enemmän kuin koskaan. Eikä se ole missään nimessä huono juttu. Kerran vanhemmanpuoleinen nainen kertoi sotineensa täällä kaksi sotaa ja se, mitä hän oli niistä oppinut ja mitä halusi minulle kertoa oli, että erilaisten ihmisten kanssa on aina hyvä tulla toimeen. Muista välittäminen vahvistaa omaa itseään.

Sitä vielä, että jos ulkona on 25 astetta lämmintä ja aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta kauniina kesäkuisena päivänä, niin totta hitossa mulle tulee kuuma.

Elohopea nousee

Hei ja ihanaista kiirastorstaita kaikille! Tämäpäs on oikein mukiinmenevä torstai. Epätavallinen, muttei mitenkään erikoinen torstai. Sellasia päivät nykyään lähinnä on. Ei tavallisia, koska mikä nyt olis enää tavallista? Lukio loppu jo useampi viikko sitten, mutten ole vieläkään onnistunu löytämään uutta arkea. Tai ehkä se uusi arki on just tätä: mikään ei mene suunnitelmien mukaan, ja jokainen päivä on yllätys. Itse asiassa en jaksa enää suunnitella mitään, koska kaikki menee kuitenki aivan päinvastoin. Mutta hei, asiat järjestyy kuitenki ja illalla oon aina jossain peiton alla pää tyynyssä, suljen silmäni odottaen innolla seuraavana aamun ihmettä.

Syön tässä ruokaa, kirjoitan blogiin, luen Ukrainan sekavista tsydeemeistä samaan aikaan ja kattelen suu auki lämpömittaria. Koko ajan se kiipeää vaan ylemmäs ja ylemmäs. Hyvä näin, suunta on oikea! Oho, orava loikki keittiönikkunan ohi.

Viikonloppu venyi vähän tuolla Helsingin seudulla kyläillessä. Aaaaaaah Helsinki. On se vaan hieno kaupunki. Ihan sama kuinka paljon nyrjähtänyttä nilkkaa särkee, niitä katuja jaksaa tallata. Tiedän, ettei Helsinki ole mitenkään suuri kaupunki verrattuna johonkin Lontooseen, mutta voi sitä onnea, kun minä täältä kotikolostani rymyän Esplanadin puistoon huomaamaan, että Suomessa oikeesti asuu paljon erilaisia ihmisiä. Sitä helpotuksen määrää.
Taas se orava juoksee siellä.

Pitää kiiruhtaa töihin, pitäkää hauska pääsiäinen!

Jatkuva liike

Puolitutut sanovat aina, että olen tullut äitiini. Hiljainen ja vaaleatukkainen (siis vaalea Aasian mittakaavassa). Omasta mielestäni olen isän tyttö, jolta olen perinyt ainakin kolme asiaa: nenän, sähläämisen taidon ja levottomat jalat.

Jalat, jotka ovat koko ajan menossa johonkin. Jalat eivät ole maassa, vaan ne kulkevat maata pitkin. Painavat kaasupoljinta, veivaavat polkupyörän pyöriä, huljuttelevat kirkkaassa vedessä rantakalliolla, kaivautuvat viileän rantakaistaleen kosteaan hiekkaan.
Koti on mukava paikka, jonne palaaminen tuntuu aina hyvältä, mutta tuntuisiko se niin mukavalta, ellei olisi välillä poissa? You only miss the road when you're heading home ja vice versa, eikö se niin mene?

Onko Suomessa jotain vikaa? Ei tietenkään. Entä Nastolassa? On, mutta se ei ole syyni lähteä pois. Enkä minä koskaan lähde pois, siirryn vain eteenpäin. Laajennan elintilaani. Nykyinen tila on hyvä, mutta tavoittelen parempaa. Alkuruoka voi olla hyvää ja suorastaan viedä kielen mennessään, mutta se ei estä siirtymästä pääruokaan. Minulla on nälkä, vatsan pohja on kaukana tavoittamattomissa. Jatkan alkuruuasta pääruokaan, odotan malttamattomana jatkoa. Ensin Nastola, sitten Lahti, Helsinki ja koko maailma.
Mitä minä etsin? Miksi maailmanmatkaajat matkustelevat ja liikkuvat niin paljon paikasta toiseen? Matkustelu avartaa ja blaablaa totta kai. Myönnettäköön nyt vain, että se on kivaa. Jotkut tykkää suklaavanukkaasta, toiset matkustelusta. Kertokaapa minulle, kuinka makuasioista olisi järkevää kiistellä.

Oliko tässä postauksessa juurikaan järkeä? Ei, mutta koska olen tullut siihen lopputulokseen, että maailma on hullu, en välitä. Sellainen ihminen on. Hakee hyväksyntää omalle toiminnalleen ympäristöstään.

This is the rhythm

Elämä ei ole satunnaista. Elämä ei ole vain todennäköisyyksiä ja sattumia. Se ei ole sattumanvaraisia lohikuutioita koulun kalakeitossa.

Elämällä on rytmi. Päivä ja yö, arki ja juhla. Ne kaikki soivat omaan tahtiinsa. Kun koulu loppuu, vanha rytmi murtuu. Se hajoaa, valuu viemäristä alas, hajoaa tuhkana tuuleen. Elämä ei kulje, ellei tahtipuikko tao hiljaisuudessa. Siksi vanhan tilalle rakentuu nopeasti uusi.

Vain päivän varoitusajalla muutuin opiskelijasta tällaiseksi. Mikä nyt olen. Työssäkäyvä, vapaa-ajan opiskelija, lapsi, aikuinen. Luovimassa paikkaa itselleni tässä hullussa maailmassa. Ihan hullua. Kaikki, mihin pääni tällä hetkellä kykenee. Näkemään, kuinka hullu maailma on. Ihmisillä on niin kiire, niin paljon tehtävää, nähtävää, puhuttavaa. Loputtomasti materiaa ja sanoja. Vaikka jok'ikinen tietää, miten tarina päättyy.

Vilkaisin sanakirjaa.

Absurdi: järjetön, mahdoton, epäsointuinen.

Esimerkkejä absurdi sanan käytöstä:

On absurdia kuvitella, että maapallo olisi litteä.

On absurdia kuvitella, että maapallo olisi litteä.

Onko?

Kylmä, uusi tuuli

Allekirjoitan näkemyksen, jonka mukaan abiturientti on viisaimmillaan suunnilleen näihin aikoihin, eli juuri kirjoitusten jälkeen. Tänään oli siis matikka, pitkä sellainen, ja voitte kuvitella, kuinka äsken selasin abitreenien sivuilta hyvien vastausten piirteitä.
Joo, jees, juu. Ai. Ahaa. No niin tietysti. Eikä. Voi kukkaruukku. No just.
Voi olla, että tällä kertaa optimisti pettyy. Voi olla, en vanno. Sillä voihan olla, että sensorit katsovat puutteellisia tai hieman sekavia vastauksiani lempein ottein, läpi sormien. Voi myös olla, että lehmät osaavat lentää. Optimismi on välillä ihan kivaa puuhaa.

Juukelis puukelis. Kohta tämä on ohi, eikä minulla ole enää mitään tekosyytä mässätä keksejä aamusta iltaan. Tai onhan minulla, itseni palkitseminen kovasta työstä. Jee tuokaa lisää keksejä.

Raapustelin taannoin kassalla seisoskellessani (hiljaisena hetkenä tottakai, pääasiallinen asiakaskunta istui silloin iltapäiväkahveilla) listaa asioista, joita tehdä nyt kevään aikana kirjoitusten jälkeen. Ja voi pojat, eiväthän ne kaikki edes mahtuneet sille yhdelle roskiksesta kaivamani kuitin kääntöpuolelle. Läjä kirjoja luettavana, jonkinasteista kuntoilua pitäisi varmaan harrastaa, uudet farkut pitää shopata... Toisin sanoen olisi aika alkaa elää, myös sosiaalista elämää.

Uusia tuulia, niinhän sitä sanotaan. Kun vielä maanantaihin asti jaksaisi keskittyä. Lundi prochain, c'est tour de la francais!

Sinne ne menevät, yksi kerrallaan

JJJHHIIIAAAAAAAAAAAAAGGGGRRRHHHH.

Tuskan huuto. Pettymyksen, epäonnistumisen ja menneiden asioiden keskellä yötä vatvomisen huuto.
Tänään oli esseekoe, ja ainoa hyvä puoli tässä on nyt se, että tänään oli esseekoe. Mikä tarkoittaa, että se on nyt ohi. Siitä piti tulla tajunnanräjäyttävin aine ikinä. Tulikin vaan plöräyyyys.

Kattoo nyt mitä ne sensorit siitä tykkää.

Ja näin minä ojennan auliisti kolmen vuoden työn tulokset jonkun harmaahapsen kynsiin ja jään kiltisti odottamaan Hänen mielipidettään tuotoksestani. Sehän tässä eniten ottaa päähän, että niin pieni hetki, nuo muutamat tunnit tänään salissa, määrittävät niin paljon.

Huokaus. Enää vain kaksi viikkoa. Mistä, oi mistä, kaavin aivoilleni tarpeeksi energiaa vielä kahdeksi viikoksi. Kaikenkarvaiset keksit alkavat jo maistua puulta, flunssa hiipii varpaanvartta pitkin ylöspäin ja kaikki on noin yleisesti ottaen aika lailla päin puskia.

Parhaani on tehtävä. Työnnän sen matikankirjan vaikka korvasta sisään jos ei muuten. Kokeessa sitten aivastan kaiken rumasti paperille. Ovatpahan siellä. Olisivatkin. Aurinko sentään jaksaa paistaa, ja takapihan alkujaankin säälittävä lumilinnantekele murtuu seinä seinältä. Kevät tulee etuajassa, kohta alkaa toinen elämä.

Olen todella kaunis (ja itseironinen)

Kaveri sanoi silloin koulun loppuessa, että lukulomalla kuuluukin lihoa. Kai mun vatsa oli silloin ihan että: Oh well, CHALLENGE ACCPETED. Tässä sitä mennään. Kohta vajoan lattiasta läpi ja pääsen ensimmäisenä ihmisenä maan keskipisteeseen. On ällöttävän raskas olo, matikka pitää vaihteeks mykkäkoulua ja uus finniepisodi uhkaa puhjeta alahuulen kaveriksi. Ainoa tyytyväinen osapuoli tässä tilanteessa on vatsa, joka löllyy iloisena jossain ihan eri sfääreissä kuin loput kehosta.
  Pitääkö yhden onnellisuuden vuoksi näin monen viattoman sivullisen kärsiä?

Etlari lupasi sunnuntaille +6 celsiusta ja aurinkoa. Siinä toivossa on hyvä elää loppuviikko.

MITÄ KETTUA, MAANANTAINA ON ÄIKÄN ESSEEKOE. Sellaiset asiat saa miettimään, miksi olen olemassa, mitä hyötyä minusta on maailmalle? Mikä on elämän tarkoitus? Mieli ottaa äkkilähdön pois tästä maailmasta, kun pitäisi kohdata jotain vakavaa. Tai edes puoliksi vakavaa. Neljäsosan verran vakavaa?

Vielä yksi keksi ennen kuin alkaa neloselta Hyvät ja huonot uutiset. Vielä yksi ruisleipä, näkkileipä ja limppuviipale.

Maunoinen on sana

Päivitystä (luku)lomasta!

Tiedän, että pitäis vähän sättiä itteäni saamattomuudesta, mutta en vaan osaa olla vihainen siitä, että mulla on mukavaa.
  Eilen lauantaina kaks rakkauslintua meni naimisiin, joten koko päivä meni häähulinoissa - ja nimenomaan turkkilaisissa sellaisissa. Turkkilaisissa/kurdilaisissa häissä (meillä lähinnä noiden kahden sekoituksessa) ei aina ole kyse niinkään siitä hääparistä, vaan enemmänkin  yhdessäolosta, vanhojen tuttujen tapaamisesta ja yleisestä sähläämisestä. Parasta on tietysti rivitanssi ja kaikki ne vieraannäköiset tädit ja sedät, jotka tulee taputtelemaan päälakea ja päivittelemään, kuinka "olit viimeksi vielä pieni vauva kakkavaipoissa ja sukka suussa". Seuraavana aamuna tietää, että juhlat olivat maunoiset, kun kovasta musiikista johtuen korvissa inisee, varpaat punottaa liian kapeakärkisistä kengistä ja lihaksia särkee erinäisissä paikoissa.
  Päällimmäinen fiilis tänään on siis ollut puhdasverinen sunnuntaifiilis. Istuin kirjastossa hetken matikan parissa, kunnes löysin itseni jälleen kerran hyllyjen välistä seikkailemasta. Seuraavalla kerralla otan mukaan jotain kettinkejä millä sitoa mut penkkiin. Kotona ehdin just ja just mässätä ruokaa, kattoa pari jaksoa Kosketusta ja datailla silmät sirille, ja sit kello olikin jo yksitoista. Hurjaa, kui se aika kulkee niin nopee ku löhöää.

Huoh, tiedä taas millai ahdistus iskee tiistaina, kun pitää käväistä koululla ihmisten ilmoilla. Tuleeko sellanen fiilis, että apua, muut on lukenu joidenki ihme aikataulujen mukaan ja mä oon vaan laskenu jokusen laskun sieltä täältä ja en ikinä saa mitään aikaseks ja kuolen ja herään henkiin ja kuolen uudestaan et cetera et cetera. Eihän tässä oikeesti enää montaa viikkoa ole jäljellä, olisi jopa käytännöllisempää puhua päivistä viikkojen sijaan.

Aika ajoin pitää lyödä itteään halolla päähän ja huutaa, ettet sinä niitä kauniita arvosanoja varten opiskele, vaan tulevaisuutta varten. Näillä tiedoilla ja arvosanoilla rakennetaan tulevaisuutta, ei koristella niin kuin hepposia kakkutikkareita. Pitäis vaan häätää ulos tuo hedonistinen mielihyvää tavoitteleva heppu, joka asuu sisälläni. Elämästä nauttiminen ja hetkessä eläminen on kivaa, mutta tulosten saavuttaminen ja sitten niistä nauttiminen vielä kivempaa.

Suuria sanoja. Upposin taas Mariaanien hautaan, niin syvälliseksi meni. Huomenna uusi päivä, lamaloma jatkukoon!

The Roving Typist

Voi, löysin tämän videon viime yönä, ja rakastuin sen päähenkilöön samalla tavalla kuin lapsi rakastuu Taikuri Luttiseen. Video muistutti, miksi rakastan tarinoita, miksi ne ovat tärkeitä, miksi niitä pitäisi olla olemassa nyt ja aina. Sekä painettuna paperille, että suullisesti isältä pojalle, ihmiseltä toiselle. Hyvät naiset ja herrat, C.D. Hermel - kiertelevä konekirjoittaja.

The Roving Typist from Mark on Vimeo.
Watch bonus content at http://rovingtypistfilm.com

C.D. Hermelin was broke when he decided to bring his typewriter to a park and type unique, one-of-a-kind stories for any passersby with a few dollars to spare. And people responded. Even as the project grew in notoriety, the spirit stayed the same - a writer with his typewriter, trying to come up with something good. The Roving Typist is his story.

Kiitti moi?

Hei, päivää, hyvää huomenta - mikä nyt parhaiten sopiikaan tämänhetkiseen mielentilaasi, sinä, rakas lukija.

Heräsin tänä aamuna yhdeksältä tämän (linkki) ihanaisen kappaleen säkeisiin.

The colors of the rainbow,
So pretty in the sky.
Are also on the faces,
Of people going by,
I see friends shaking hands.
Saying, "How do you do?"
They're really saying,
"I love you". 

Jostain syystä koko aamu/päivä on ollut ihmeen aurinkoinen, vaikkei ulkona ole pilkottanut muuta kuin lisää hattaraa paksun pilvikerroksen takana. Viime kesän mustikat hymyilivät aamiaiskulhossa banaanin ja jogurtin kaverina. Jopa päivän etlari hymyili Suomen olympiavoitoilla, kun kerrankin joku kiva ihana kävi hakemassa sen kylmästä ja kosteasta metalliboksista ennen puoltapäivää.

Sen jälkeen olen pänttäillyt löllöisen ihanaista matikkaa, syönyt paljon keksejä ja kuunnellut YleX Etusivun jänniä juttuja. Sitten join Beroccaa ja sen aakkosvitamiineja, ja päässä alkoi piristä. Oi kyllä, lukuloma etenee oikein muksasti! Mitä nyt lukeminen jäänyt vähän vähemmälle verrattuna tuohon lomailuun, mutta henkistä valmistautumista tämäkin. Just kidding, pänttäys alkaa nyt!

Kukaan ei väittänyt, ettäkö olisin lorvaillut tähän asti. Ehei, meikälikalla on työpaikka. Mikä on aika mielenkiintosta, varsinkin kun en koskaan tosissani sellaista hakenut. Joo ja en valita, hämmästelen ja iloitsen vain. Kohtapuoliin pitäisi hipsiä taas muutamaksi tunniksi kassalle seisoskelemaan ja käymään sitä hämmentävää "kiitos, ole hyvä, kiitti moi, näkemiin" -keskustelua. Täysin tuntemattomien ihmisten kanssa, puurokattilan pohjan kaltainen hämmentynyt hymy kasvoillani. Rutiineja pitää kyseenalaistaa, muuten ne pääsevät niskan päälle.

Okei, mulla on selkeästi kineettisiä voimia. Kunhan tarpeeksi kauan jaksoin paasata hyvästä mielestä ja aurinkoisuudesta, pilkisti valo ihan oikeasti tuolta taivaan muurien takaa. Olkoonkin, että tuo valonsäie oli havaittavissa vain noin nanosekunnin ajan; kevät on ehkä sittenkin olemassa kaikesta tästä loskasta huolimatta.

Vielä kerran: NOLLA AAMUA!

Sinne menivät, lukion penkit ja pulpetit. Vuosien aikana tutuksi tulleet opettajat ja puolitutuiksi jääneet koulukaverit. Kaikki ohi, poissa. Vanhat naamat ja käytävät, sinne jäivät. Aika siirtyä eteenpäin. Näin nää elämänvaiheet vaan tulee ja menee, paree pysyä menossa mukana.

Aika huima päivä takana, kurkku kiittää - huudettiin muuten kovempaa ku naapurikoulu. Oli meillä myös muute hienommat rekkojen laidat ku niillä muilla. Ja paremmat iskulauseet. Parempi abigaala, radiolähetys, teema ja asut. HAKKAA PÄÄLLE LYKIN POIKA.

Ironiaa, hyvät naiset ja herrat. Halusin vaan sanoa, kuinka oon ihan mahdottoman ylpeä lukiostani. Jotain haikeetakin tässä päivässä on, vaikka lähinnä tuli riehuttua ja edustettua omaa koulua siellä rekan lavalla.

Uusia naamoja ja käytäviä, polkuja sekä valtateitä horisontissa, sinne siis!

Päivä sanoina

Väsy, villapaita, lusikka, lämpö, lumi, hymy, kiire. 

Paperi, paperi, paperi, laskin, pettymys. 

Puhelin, askel, hissi, näkkäri, hissi. 

Kauppa, kassa, lompakko. 

Hymy, sumu, hämärä.

 Ruoka, xbox. 

Väsy.

Lisää listoja!

Herra Ylpön biisistä Lista hämähäkkimiehen vihollisista inspiroituneena listasin lisää suosikkeja.

Top paikat, joissa haluaisin käydä

#1 Marokko
#2 Englanti, Lontoo
#3 Down under (Australia ja Uusi-Seelanti)
#4 Jerusalem
#5 Latinalainen Amerikka

Top leffat hyllyssä

#1 Pirates of the Caribbean - Mustan helmen kirous
#2 Ota kiinni jos saat
#3 Terminaali
#4 Hulk - The Incredible
#5 Australia

Top kahvin kylkiäiset

#1 Tuplasuklaamuffinit
#2 Vohvelit
#3 Juustokakku
#4 Mantelisarvet
#5 Mutakakku

Uskonaisoista

Top 10 asiaa, joihin minä uskon.

#1 Uskon Jumalaan, enkeleihin, profeettoihin, pyhiin kirjoihin ja kohtaloon.

#2 Uskon halauksen, hymyn ja ystävällisten sanojen voimaan.

#3 Uskon elinikäiseen ystävyyteen.

#4 Uskon rakkauteen.

#5 Uskon onneen.

#6 Uskon yksisarvisiin.

#7 Uskon aina välillä omaan itseeni ja siihen, että kykenen.

#8 I believe I can flyyyy...  I believe I can touch the sky. Laa laa lala laa.

#9 Uskon, että jos kävelen kadulla kaivonkannen päältä, voin tipahtaa viemäriin.

#10 Uskoakseni minulla on tänään hyvin vaaleanpunaiset lasti silmilläni.

Aika imelää ja kliseistä. Selkeästi makeannälkä vaivaa.

Bunkkerissa

Hei, olen 18 vee tyttö Nastolan peräkyliltä. Harrastan arjen huumoria, selittämättömiä tunnepurkauksia sekä ongelmallisiin tilanteisiin hakeutumista. Tykkään kissoista ja elämäni epäkohtien vuodattamisesta nettiin.

Tänään piti olla täydellinen opiskelupäivä. Heräsin aikaisin, keitin itselleni mikropuuron ja lähdin kirjaston hämyyn Laudatur 6: Todennäköisyys ja tilastot -kirja kainalossani. Puolitoista tuntia myöhemmin pakkasin tavarani turhautuneena ja mitään aikaansaamattomana. Kiersin kaikki mahdolliset auki olevat vaatekaupat, kun kerran kaupungissa olin. Suurin osa oli kiinni, joten pian istuin bussissa entistäkin turhautuneempana ja hikisenä toppatakissani.
 Halusin vain kotiin keittämään itselleni tomaattikeiton pussista. Isä halusi lasagnea. "Ei se niin vaikeeta voi olla. Äiti tekee tätä koko ajan." Mitä useampi kokki, sen sakeampi soppa, olisi pitänyt tietää.
  Olette varmasti kuulleet lämminverisestä ja äänekkäästä Etelä-Eurooppalaisesta kulttuurista. Italiassa ystävällinen torikauppiaan ja asiakkaan välinen kovaääninen keskustelu saattaa kuulemma ulkopuolisen korvaan kuulostaa tuliselta riidalta. No, Turkki on siinä Italian vieressä heti Kreikan jälkeen. Kun me siis huudettiin kilpaa jauhelihan rasvaisuudesta (isän mielestä jauheliha ei ollut rasvainen, kaikki se oranssi neste oli kuulemma tomaattia), ei ollut kyse mistään vakavasta.
  Anyways, lopputulos oli ainakin päällepäin ihan kiva. Se näytti kovin lasagnemaiselta. Isä haarukoi sitä nyt siellä kavereidensa kanssa, eikä ainakaan vielä kukaan ole noussut pöydästä ennen aikojaan. Henkilökohtaisesti pidin viisaampana liueta paikalta, jottei kukaan voisi kysyä, kuka teki ruuan. Istun mieluummin täällä vähän niin kuin pommisuojassa.

Okei nyt ne puhuu siitä ruuasta. Tarviin paremman äänieristyken.

Aurinkovoimalla

Viidesmiljoonas aamu, joka alkoi ajatuksella: "Ummmmh sai olla viimenen kerta, kun valvoin noin myöhään..."
Ihan sama, kuinka monena iltana menen liian möyhään petiin. Ihan sama, kuinka monena aamuna jousipatja muuttuu magneetiksi, joka vetää puoleensa tummia renkaita silmien alla elefanttiarmeijan voimalla. Ei väliä, vaikka haluaisin haudata kasvoni lämpimään ja pehmeään tyynyyn enemmän kuin kuolleet haluavat elää. Silti, joka ikinen aamu nousen ylös. Nousen, möyryän, ryömin, rukoilen armoa - ja olen jalkeilla. Pitäisi varmaankin olla kiitollinen siitä, että syvällä tietoisuuteni takana tiedän, että meneminen on aina parempi vaihtoehto kuin jääminen. Jos menet, voit aina tulla takaisin. Jos jäät - jaa, en tiedä. En ole hetkeen jäänyt.

Kävellessäni aamulla pimeässä, kylmässä, täysikuun ja katuvalojen kilpaillessa kauneimmasta loisteesta, huomasin edelläni kulkevan tytön levittävän kätensä siiviksi. Siellä pimeässä, kylmässä ja keskellä suojatietä. Tyttö levitti siipensä ja lennähti ilmaan katukivetyksestä ponnistaen. Katsoin perään hämmennyksissäni.

Kotimatkalla painoin stoppia, heilautin hyvästiksi kuskille ja jäin pois kyydistä. Aurinko oli noussut. Pidin pienen hiljaisen hetken sen kunnioitettavalle ponnistukselle nousta valaisemaan aamupäivääni. Aurinko paistoi matalalta luoden pitkiä varjoja kaikesta, mitä minun ja auringon välillä oli. Taloja, puita, alikulkusilta. Kultaiset, äänettömät valonsäteet kiirivät kapeina heiveröisellä hangella sytyttäen tuleen jokaisen lumihiutaleen. Valo hioi taivaalla leijalevasta lumesta häikäiseviä timantteja.
 Vilkaisin ympärilleni varmistaen, ettei missään ollut ketään. Suljin silmäni ja kohotin pönäkät, toppatakin verhoamat käteni yhdeksänkymmenen asteen kulmaan sivuilleni. No, lennä.

Ei pidä välittää, jos joku väittää, etteivät ihmiset lennä. Ihminen ei ole vain lihaa ja luuta. Ihminen on lihaa, luuta ja sielu. Kaksi ensimmäistä ovat liian raskaita siipien nostettavaksi. Se kolmas taas - liitää kepeämmin kuin vastasyntynyt kolibri.

Eksymisen jalo taito

 

   Lastensaduissa äidit, mummot ja valkoiset kuningattaret kehottavat aina pysymään polulla. Äläkä vain poikkea polulta, tai muuten - jotain hirveää. Kukaan ei koskaan kerro mitä, mutta samalla hetkellä kun metsään aikova kuulee tämän oivan neuvon, päättää pieni Paavo Pesusienen miniatyyrihahmo Punahilkan pään sisällä, että siltä polultahan me sitten poiketaan. Niin se menee, että polun viertä kasvaa kauniita lemmikkejä tai kultaisia sieniä, jotka sitten johdattelevat pahaa-aavistamattoman retkeilijän syvälle metsän siimekseen joko metsänhaltioiden vankityrmään tai suden suuhun. Toisin sanoen, lapsuuteni roolimallit opettivat minulle, että eksyminen on huono juttu, ja että polun kadottamista seuraa yleensä kuolema.

En pidä itseäni kovin luovana lapsena sanan varsinaisessa merkityksessä (koska vaikka päässäni tapahtuu paljon, harvoin saan luotua siitä mitään konkreettista), mutta mielikuvitukseni maalailee tälläkin hetkellä kalanpyrstöjä Niagran putousten vaahtoihin. Pienempänä (tarkoitan siis fyysisesti pienemmän kokoisena, mieli oli varmasti silloinkin jo suuri) näin jatkuvasti painajaista, jossa eksyin matkalla kouluun. En ala kummastelemaan unen omituisuutta tai epäjohdonmukaisuutta, koska olen vuosien mittaan hyväksynyt sen, että unet nyt vain ovat sellaisia kuin ovat. En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi niiden pitää olla niin hämmentäviä, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. Unessa siis olen lähdössä kouluun, aikaisin aamulla, kaikki neljä raajaa tallella. Kuljen tuttua reittiä eteenpäin, kunnes kohotan katseeni, enkä enää tiedä missä olen. Uni jatkuu, pahiksia ja puukkoja tulee eteen, sitä sun tätä, pääsemättä koskaan perille kouluun. Enkä edes poikennut polulta. Kuinka julmaa, kiitti vaan Paavo Pesusieni.

Äiti on aina vitsaillut, kuinka en löytäisi lähikauppaan edes täällä kotona. Mikä on tietysti täyttä puppua, hommahan alkaa jo sujua nyt kun ollaan asuttu täällä kahdeksan vuotta. Päässäni lojuu paljon kalanpyrstöjä, muttei sentään yhtään navigaattoria. Nyt kun sain ajettua ajokortin, äiti pitää kustannuksellani hauskaa kahta kauheemmin.
"Käännytään sit sinne Uponsillalle."
"Okei, siis tosta kohta... Nyt?"
"Ei ku seuraavasta."
"No nyt?"
"Ei sinne työmaalle."
"Aa... No nyt?"
"Joo."
Ryhmityn oikeaoppisesti vasempaan reunaan, laitan vilkun päälle ja -
"Noh, vasemmalle sun piti mennä! Siel päin mitää siltaa ole!"
 Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Näitä tilanteita sattuu päivästä toiseen. Jos joku joskus todistaa, että Matrix on olemassa, pyydän häntä lataamaan aivoihini suuntavaiston. Ei tarvitse olla mitään mutkikasta, kunhan on ne perusjutut, niin kuin pohjoinen, etelä, vasen ja oikea...

Jostain syystä suunnistus oli kuitenkin ainoa laji, jossa niitin opettajalta hyväksyntää yläasteen liikuntatunneilla. Kai kartanlukeminen vaatii jotenkin enemmän loogista päättelykykyä kuin vaistoa.

Eksyin jossain vaiheessa postauksen perimmäisestä tarkoituksesta, mutta hei - ei eksyminen aina ole huono juttu! Sitä saattaa löytää vaikka tien Narniaan. Kolumbus eksyi matkalla Intiaan, mutta päätyi Amerikan mantereelle aiheutten läjäpäin kansojen verisiä yhteentörmäyksiä. Myös tiensä kadottamalla voi saada paljon aikaan!

Ah niin aistikkaat ja mielikuvitukselliset kuvat ovat uudenvuodenaaton huumassa räpsittyjä taideteoksia. Pidettiin pikkusiskon, kaverin ja sen kameran kanssa hauskaa. Näistäkin kuvista parhaat syntyivät vahingossa, suunnitellulta polulta poiketessa.

Vuoristorataa, ylös, alas

Joskus kuvittelen olevani aikuinen. Luulen olevani valmis kantamaan itse vastuun, huolehtimaan omista ja jopa muidenkin asioista. Hairahdun ajattelemaan, että olen valmis. Uskon kokeneeni paljon ja käyneeni läpi rankkoja hetkiä, ja luulottelen itselleni, että ne ovat muuttaneet minua.

Sitten tulee tiistai-ilta, jolloin muistankin olevani vain lapsi, joka rakastaa Iron Mania ja Wolverinea eikä osaa lopettaa suklaan mättämistä ajoissa. Matonen, joka pimeinä illan tunteina lupaa ja vannoo panostavansa koulutyöhön, tekevänsä ahkerasti töitä unelmiensa eteen. Herää aamulla, repii peiton pois päältään, raahautuu kouluun. Leikkii elävää kuollutta, raahautuu kotiin ja lösähtää sohvalle. Nukkumaan mennessä sama rumba alkaa alusta, loputtomat vakuuttelut paremmasta huomisesta.

 Ikuinen optimisti jököttää sydänlihasteni laella ja inttää: vielä joku päivä. Onko siinä mitään pahaa? Ei se ole sen onnettomampaa kuin että takoaisi päähänsä, ettei mikään koskaan muutu. Valehtelu on synti.

Sauna on lämmin, vaikkei ulkona ole pakkasta

Ei koskaan ajoissa, mutta tuleepahan tehtyä.
Koko loma oli aikaa saada hommat pois alta - silti kiitän Luojaa siitä, että vielä huomenna on loppiainen ja vapaapäivä. Vielä yksi päivä aikaa, melkein kuin lisäaikaa. Matikkamaanantai odottaa, mikäs muukaan!

Ennen ylppäreitä tulee olemaan vielä vaikka kuinka paljon tekemistä. Vielä paljon valvottuja öitä, hikeä ja kyyneleitä. Raakaa työtä. Oppimisen iloakin siellä päivää piristämässä. Välillä sitä pysähtyy miettimään, mistä tässä maailmassa on oikein kyse. Onko tarkoituksena antaa kaikkensa, repiä keho ja mieli hajalle, jotta olisi lopputulos, jota hengästyneenä ja kaikesta selvinneenä ihailla? Vai onko tarkoitus kenties nauttia, maistella ja tuoksutella, ottaa rennosti ja juoda hyöryävä kaakaonsa hitaasti loppuun?

 

 

Ristiriita velloo yhä sisälläni. Toisaalta, jos en kerran koskaan tule pääsemään siitä eroon, parempi opetella elämään sen kanssa. Ehkä voin nyt seuraavien parin kuukauden ajan kuvitella olevani lahjakas ja ahkera nuori, joka tietää kutsumusammattinsa ja aikoo antaa kaikkensa saavuttaaksen unelmansa.

Tammikuu, eikä vieläkään sen enempää lunta kuin pakkastakaan. Jaa, eipä kai voi vaatia muilta, kun ei itsekään osaa olla normaali.

Taivaanrannanmaalari maalas unelmia

Hiphei, vuosi vaihtui ja raketit paukkui! Vietin uudenvuoden oikeen mukavissa merkeissä, söin paljon ja sytyttelin pienempieni puolesta tankkereita, lentokoneita, ampiaisia, lepakoita, sähikäisiä ja mitä vielä. Ensi vuonna ostetaan yks iso ja kallis pata, kattellaan sen suihkimista aikamme ja ihaillaan loppuilta naapureiden näytöksiä. Noiden pikkaraisten kikkareiden kanssa näpertelimiseen turhaantuu viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa tihuttaa pientä märkää sadetta. Kauhee kun musta on kasvanut iso ja tylsä ihminen, en enää sähikäisistäkään innostu.

Okei oli kivaa totta kai, eikä näpitkään jäätyneet kun ei sitä pakkasta ollut. Sais kyllä tulla. Tiedä häntä, josko vaikka suksille nousisin hankien laskeuduttua. Porukka skitsoo, kun oli musta joulu, ihan niin kuin oikukas sää olisi jotain uutta tässä maassa. Toisaalta on ihan oikeutettua kaivata hehkuvia hiutaleita tähän pimeyteen, ite oon tässä lomalla sortunut aika monta kertaa Fazerin siniseen, kun ei energiaa, luonnonvaloa, muualta saa. Mieltä lämmittää tieto siitä, että vaikka pakkaset on vasta tulossa, ollaan jo matkalla kohti valoa. Päivät pitenee koko ajan, auringonpaiste odottaa meitä mörriäisiä jo kärsimättömästi.

Kulunut vuosi ylitti taas odotukset. Ilo koostui sekä pienistä että suurista asioista. Mun on välillä vaikea käsittää, kuinka elämä onnistuu yllättämään joka kerta niin perinpohjaisesti. Vuoden lopussa lopputulos on aina yhtä arvaamaton ja juuri kun ehdin ajatella, että tämä oli elämäni hienoin hetki, tulee eteen jotain vielä hämmästyttävämpää. Juuri kun luulin oppineeni tuntemaan itseni, löydän peilikuvastani jotain uutta. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Ajattelevani eri ihmisiä. Huomaan sanoneeni asioita, joiden en tiennyt olevan sisälläni. Ihminen muuttuu jatkuvasti, sisältä ja ulkoa. Toivottavasti en koskaan kyllästy hämmästelemään sitä jatkuvaa muutosta. Mistä se kumpuaa? Se on ihme.

Odotan siis vuodelta 2014 lisää ihmeitä. Joululoma lähenee loppuaan, enkä muista koskaan kaivanneeni lomaa, lepoa mielelle ja ruumiille, näin paljon. Tällä kertaa loman loppuminen ei merkitse samaa kuin aina ennen. Palaan oppimaan ja raatamaan, kyllä, mutta tämän jälkeen alkaa viimeinen rupeama nykyisessä koulussani. Enää vain hiukka koulunpenkkiä, sitten ylppärit ja - BANG. Kauan tuntemani maailma päättyy. 12 vuotta putkeen olen käynyt koulua. 12 vuoden ajan elämäni on koostunut pääasiassa koulunkäynnistä ja lomista. Olen ollut sidottuna tuohon laitokseen 12 vuotta. Mitä tämän jälkeen tapahtuu? Luultavasti ei mitään mullistavaa, elämä vain jatkaa kulkuaan ja sopeudun uuteen tilanteeseen. Silti, tuntuu vähintäänkin hassulta. Saa nyt nähdä, mitä tapahtuu. Enhän minä muutakaan voi. Odottaa ja nähdä. Odotellessa voisin vaikka elää tämänhetkistä elämääni. Valmistautua ylppäreihin ja piilottaa suklaat johonkin kauas pois. Saunaan vaikka.

Toivotukset tulee vähän jälkijunassa, mutta onnellista uuttavuotta nyt kumminkin!