Rusketusrajat ranteissa

Kirjoita jotain hauskaa. Kirjoita nyt vaan. Jotain.

Mieleni on ollut kovin tyyni jo päivien ajan. Ties mistä johtuu. Ehkä siitä, että syön kaksi aamiaista joka aamu. Tai siitä, että luonto on herännyt eloon. Ei sillä, että se olisi koskaan kuollut pois, olipahan vaan piilossa hetken aikaa.
Rusketusrajat ranteissa. Lauantain ravintolapäivä Esplanadilla. Elävät, liikkuvat ihmiset kaduilla ja Vesijärven laitureilla virvelit kädessä. Juuri mitään ei ole tapahtunut, mutta kaikki sujuu paremmin kuin ennen. Rytmi muuttuu koko ajan, astun mukaan virtaan ja hyppään pois, kunnes löydän omiin sydämenlyönteihini sopivan tahdin. Ehkä olen irtolainen, ehkä en koskaan löydä sitä oikeaa. Ehkä en koskaan saa tietää, mitä suurta minusta piti tulla. Ehkä minusta on tarkoitus tulla juuri se, joka ei tiedä, mihin mennä. Ehkä en olekaan hukassa, jospa minusta pitikin tulla harhailija.

Ei elämä ole sen vaikeampaa. Täytyy vain astua ovesta ulos ja mennä. Vaikka suurin osa Suomen kaupungeista on pieniä ja niiden ihmismäärät rajallisia, ei silti tarvitse kovin kauaa seistä Sokoksen edustalla löytääkseen tekemistä. Kunhan muistaa pitää silmät ynnä muut aistit auki, ihmiset, eläimet, tunteet ja tuoksut tulevat kyllä luokse.

Allrrrrrrright, hempeily sikseen. Macklemore soimaan, nupit kaakkoon ja tunnelma kattoon! Visa-kortti vinkumaan ja kengänpohjat kaupungin pölyyn, kesä on täällä eikä mitään kaduta.