Ei se tapa

Se on tuntematon vain kunnes menet lähelle ja otat siitä selvää. Kierrä ensin kaukaa, tarkkaile. Kerää rohkeutesi ja ota askel lähemmäs. Nyt näet sen tältä kannalta, katso myös toiselta puolelta. Muodosta kokonaiskuva, tutki ja tarkastele. Nyt kosketa. Se pelottaa, muttei pure. Pelätä saa, mutta älä juokse pakoon. Ojenna kätesi ja tunne se, mitä et ole koskaan ennen tuntenut. Nyt pidä kiinni, äläkä vain päästä sitä pakoon. Pidä tiukasti kiinni. Huomaat pian, ettei se ole enää villi tai vaarallinen, ei luultavasti koskaan ollutkaan.

 Rakastan kieliä ja sanoja, mutta on yksi pieni sana, joka aiheuttaa minulle tunnontuskia. Sana on "ei" - en vain osaa sanoa sitä ajoissa, varsinkaan ystävällisille ihmisille. Jatkuva myöntyminen ja positiivinen suhtautuminen ajavat minut joskus seikkailuihin, toisinaan myös pehmeisiin pohjamutiin. Jos olette nähneet elokuvan Yes Man, tiedätte kutakuinkin mistä puhun.
 Tällä kertaa pakkasin kaksi reppua neljän viikon lapsenvahtikeikalle; toisen pehmeätäytteisen, toisen täyteen kovakantisia. On ollut hämmentävää nukkua vieraassa sängyssä ja koluta kattiloita vääristä kaapeista, mutta onneksi turvanani on tuo reipas alakoululainen, jonka leipälapi taukoaa vasta, kun sen käskee illalla petiin. Onneksi viikonlopuksi pääsee kotiin, eikä tarvitse tehdä ruokaa.

Elämä muodostuu kokemuksista ja uuden etisimisestä. Maailma muuttuu koko ajan, miksen myös minä sen mukana? Tilaisuuksiin täytyy tarttua ja pysyä koko ajan liikkeessä. Pelkään pysähtymistä, juurtumista. Elämää vain ei ole ilman riskejä.

Kan man inte bara leva sitt liv?

Härregud kuinka on ollut tylsää vain kotona istuessa. Puoli vuotta sitten vitsailin pitäväni ikuisuuden mittaisen kesäloman, ja tässä sitä ollaan. Astuttiin jo syyskuun puolelle, eikä vieläkään työpaikkaa. Hakemusta on toisaalta jo niin monessa paikassa, että luulisi jostain jotain nappaavan.
 Varmaan turhauttavinta tässä on se, että tekemistä tässä talossa totta kai riittää; loputtomasti tiskiä, pyykkiä, ruuanlaittoa (josta aiheutuu lisää tiskiä) ja sitten niitä pirun omenoita. Kiva, syksy on ovella, oikein mukavaa. Mutta. Omenat. Kaikkialla. Omenapiirakkaa, omenapaistosta, hilloa, muusia, pannukakkua. Ja niiden kerääminen, saatika kuoriminen, se vasta hilpeää puuhaa onkin.

Mutta kun minä en ole mikään kodinhengetär. Pyykkikori käsissäni tunnen itseni hyväksikäytetyksi orjaksi, vaikken sitä tietenkään ole. Olisin vain niin paljon mieluummin töissä, kaikkein mieluiten koulussa. Sellaiseenhan minä olen tottunut. Onko tämäkin nyt sitä aikuistumista, kun pitäisi hoitaa velvollisuuksia ja osallistua kodinhoitoon muutenkin, kuin vain tyhjentämällä tiskikonetta?

Pientä ikäkriisiä myös ilmassa, sillä maagista 18 vuoden ikääni on jäljellä vain vaivainen kuukausi. Hngh.