Istun paikallani ja odotan, että jotain tapahtuu. Odotan, että elämääni ilmestyy jotain, joka suistaisi elämäni sen tavanomaisilta raiteiltaan ja veisi minut mukanaan, muiluttaisi minut pois täältä harmaudesta. Tuntuu, että olen viettänyt kotona nyt ihan liikaa aikaa. Mikään ei enää rullaa eteenpäin, ratakset ovat kohmeessa.
Ensin kotona oli ihan kiva olla. Kuittailin univelkoja ja oli tietokoneella aamusta iltaan. Mukavaahan se. Parin päivän aivojen nollaamisen jälkeen siirryin seuraavaan vaiheeseen, mikä tarkoitti kotitöitä. Hetkessä kehitin itsestäni itselleni jonkinlaisen kotiorjan. Pyykkejä, tiskiä, imurin taluttamista, ruokaa liedellä. Alle viikossa olin edennyt kolmosvaiheeseen eli toivottomaan unelmointiin ja pilvilinnoihin takertumiseen. Googlailen aurinkoisia lomakohteita ja tuijotan verkkopankin tiliotetta, josko saisin sen rahasumman kasvamaan ajatuksen voimalla.
Missä on intohimo? Missä on se innostuneisuus, joka on tavallisesti vienyt minua seikkailusta toiseen? Missä on se ahkera puoleni, joka olisi valmis taistelemaan, tekemään töitä, suunnittelemaan ja toteuttamaan hulluja ideoita? Missä ne hullut ideat edes ovat? Eiväthän ne voineet kaikki jäädä lukioon, non possiblo.
Postiauto pärähti ohi, näen sitä nykyään joka päivä. Joko se ajaa entistä useammin, tai sitten minä vain istun entistä useammin ikkunan ääressä tuijottamassa ulos. Lasken pilviä. Tällä hetkellä niitä on yksi, ja se peittää koko taivaan lattiasta kattoon.
Vipitän postilaatikolle toivoen, että se toisi öljyä elämäni rattaisiin. Kenties lentoliput Intiaan tai kutsun Tylypahkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi!