When it rain and rains

Maailmassa on monenlaisia ihmisiä. On ruskeasilmäisiä ja sinisilmäisiä, jotkut rakastavat suklaata, jotkut kinuskia. Moni pitää auringosta ja helteestä, ja lähes yhtä moni nauttii sateesta, mieluiten kunnon ukkosella höystettynä. Mitä kertoo ihmisestä se, että pitää märästä, kylmästä ja äänekkäästä?

Itse kuulun Sademies-klubiin. Nautin kalmankylmistä taivaan kyynelistä kasvoillani, kyyristelen mielihyvää hykerrellen violetin sateenvarjoni alla. Tuijotan hypnoottisesti toistuvaa liikerataa, kun jokainen pisara putoaa pitkän matkan taivaista takapihan nurmikolle yksilönä, muttei yksin.

Ei ihme, että sade yhdistetään suruun. Sadesäällä tuntuu, kuin maailma itkisi puolestani ja huuhtoisi koko ihmiskunnan sydänsurut samaan valtamereen. Sade on silti myös iloa, sillä se puhdistaa, ja antaa mahdollisuuden uuteen alkuun. Lämmin ja lempeä kesäsade on nätti, raivokas loppusyksyn myrsky tyrmäävän kaunis.

Kun alkukeväästä kuulin huhun, että edessä olisi hellekesä, ahdistuin. Kuka puhdistaisi minut kuonasta, jota olin kerännyt sisääni koko talven? Kuka kietoisi minut vedenkestävään hiljaisuuteen rauhoittumaan elämäni muutosten keskellä, ellei sade? Turhaan murehdin. Mitä Suomen kesä muka olisi ilman vähän märkää taivasta? Lahti ei ole mikään Fuengirola, onneksi. Vaikken onneen luotakkaan, silti: Mikä onni, että synnyin Suomeen.