Eksymisen jalo taito

 

   Lastensaduissa äidit, mummot ja valkoiset kuningattaret kehottavat aina pysymään polulla. Äläkä vain poikkea polulta, tai muuten - jotain hirveää. Kukaan ei koskaan kerro mitä, mutta samalla hetkellä kun metsään aikova kuulee tämän oivan neuvon, päättää pieni Paavo Pesusienen miniatyyrihahmo Punahilkan pään sisällä, että siltä polultahan me sitten poiketaan. Niin se menee, että polun viertä kasvaa kauniita lemmikkejä tai kultaisia sieniä, jotka sitten johdattelevat pahaa-aavistamattoman retkeilijän syvälle metsän siimekseen joko metsänhaltioiden vankityrmään tai suden suuhun. Toisin sanoen, lapsuuteni roolimallit opettivat minulle, että eksyminen on huono juttu, ja että polun kadottamista seuraa yleensä kuolema.

En pidä itseäni kovin luovana lapsena sanan varsinaisessa merkityksessä (koska vaikka päässäni tapahtuu paljon, harvoin saan luotua siitä mitään konkreettista), mutta mielikuvitukseni maalailee tälläkin hetkellä kalanpyrstöjä Niagran putousten vaahtoihin. Pienempänä (tarkoitan siis fyysisesti pienemmän kokoisena, mieli oli varmasti silloinkin jo suuri) näin jatkuvasti painajaista, jossa eksyin matkalla kouluun. En ala kummastelemaan unen omituisuutta tai epäjohdonmukaisuutta, koska olen vuosien mittaan hyväksynyt sen, että unet nyt vain ovat sellaisia kuin ovat. En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi niiden pitää olla niin hämmentäviä, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. Unessa siis olen lähdössä kouluun, aikaisin aamulla, kaikki neljä raajaa tallella. Kuljen tuttua reittiä eteenpäin, kunnes kohotan katseeni, enkä enää tiedä missä olen. Uni jatkuu, pahiksia ja puukkoja tulee eteen, sitä sun tätä, pääsemättä koskaan perille kouluun. Enkä edes poikennut polulta. Kuinka julmaa, kiitti vaan Paavo Pesusieni.

Äiti on aina vitsaillut, kuinka en löytäisi lähikauppaan edes täällä kotona. Mikä on tietysti täyttä puppua, hommahan alkaa jo sujua nyt kun ollaan asuttu täällä kahdeksan vuotta. Päässäni lojuu paljon kalanpyrstöjä, muttei sentään yhtään navigaattoria. Nyt kun sain ajettua ajokortin, äiti pitää kustannuksellani hauskaa kahta kauheemmin.
"Käännytään sit sinne Uponsillalle."
"Okei, siis tosta kohta... Nyt?"
"Ei ku seuraavasta."
"No nyt?"
"Ei sinne työmaalle."
"Aa... No nyt?"
"Joo."
Ryhmityn oikeaoppisesti vasempaan reunaan, laitan vilkun päälle ja -
"Noh, vasemmalle sun piti mennä! Siel päin mitää siltaa ole!"
 Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Näitä tilanteita sattuu päivästä toiseen. Jos joku joskus todistaa, että Matrix on olemassa, pyydän häntä lataamaan aivoihini suuntavaiston. Ei tarvitse olla mitään mutkikasta, kunhan on ne perusjutut, niin kuin pohjoinen, etelä, vasen ja oikea...

Jostain syystä suunnistus oli kuitenkin ainoa laji, jossa niitin opettajalta hyväksyntää yläasteen liikuntatunneilla. Kai kartanlukeminen vaatii jotenkin enemmän loogista päättelykykyä kuin vaistoa.

Eksyin jossain vaiheessa postauksen perimmäisestä tarkoituksesta, mutta hei - ei eksyminen aina ole huono juttu! Sitä saattaa löytää vaikka tien Narniaan. Kolumbus eksyi matkalla Intiaan, mutta päätyi Amerikan mantereelle aiheutten läjäpäin kansojen verisiä yhteentörmäyksiä. Myös tiensä kadottamalla voi saada paljon aikaan!

Ah niin aistikkaat ja mielikuvitukselliset kuvat ovat uudenvuodenaaton huumassa räpsittyjä taideteoksia. Pidettiin pikkusiskon, kaverin ja sen kameran kanssa hauskaa. Näistäkin kuvista parhaat syntyivät vahingossa, suunnitellulta polulta poiketessa.