Vuoristorataa, ylös, alas

Joskus kuvittelen olevani aikuinen. Luulen olevani valmis kantamaan itse vastuun, huolehtimaan omista ja jopa muidenkin asioista. Hairahdun ajattelemaan, että olen valmis. Uskon kokeneeni paljon ja käyneeni läpi rankkoja hetkiä, ja luulottelen itselleni, että ne ovat muuttaneet minua.

Sitten tulee tiistai-ilta, jolloin muistankin olevani vain lapsi, joka rakastaa Iron Mania ja Wolverinea eikä osaa lopettaa suklaan mättämistä ajoissa. Matonen, joka pimeinä illan tunteina lupaa ja vannoo panostavansa koulutyöhön, tekevänsä ahkerasti töitä unelmiensa eteen. Herää aamulla, repii peiton pois päältään, raahautuu kouluun. Leikkii elävää kuollutta, raahautuu kotiin ja lösähtää sohvalle. Nukkumaan mennessä sama rumba alkaa alusta, loputtomat vakuuttelut paremmasta huomisesta.

 Ikuinen optimisti jököttää sydänlihasteni laella ja inttää: vielä joku päivä. Onko siinä mitään pahaa? Ei se ole sen onnettomampaa kuin että takoaisi päähänsä, ettei mikään koskaan muutu. Valehtelu on synti.