Seilorintuskaa

Tuska alkaa yltyä jo kestämättömäksi. Kaikkialla päätetään ja odotetaan päätöksiä. Hopi hopi. Lukio loppuu jo, minne menet? Lukio on kuin alus keskellä valtamerta. Jos et ole tilannut polkuvenettä valmiiksi, valinnut satamaasi, kävelet lankulta suoraan aaltojen syleilyyn. Vajoat pohjaan. Saappaanraksi. Laiva ei uponnut, upotti silti. Emme pelaa laivanupotusta, vaan laivastauppoamista.

Kävin vihdoin opolla sekoittamassa päätäni. Opo yritti kalastella unelmia sieltä. Väärällä  vieheellä. Passittaisivat sen vieheentekokurssille sen sijaan, että palkkaavat toisen askartelijan, jolla on peukalo yhtä keskellä kämmentä.
Vielä silloin, kahdeksan kellonlyömää sitten, päässä vihelsi tyyni luoteistuuli. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, eikä kala syönyt. Opon pilkkimissession jälkeen alkoi kuohua. Tartuin hämmentyneenä paatin laitaan. Vene alkoi keikkua kohti lähintä mannerta. Sielläkö on minun satamani? Tuotako haluan elämältäni?
Hetki sitten myrsky alkoi yltyä. Entä jos kokeilisinkin sitä, tai tätä, tai olisiko tuo minun juttuni. Troolasin hämmennyksissäni kylmästä lämpimään, makeilta suolaisille vesille. Aallot voimistuivat, äkkiä olin myrskyn silmässä. Aalto paiskasi, tunkeutui laidan yli ja kasteli kengät. Kun nyt kerran tässä sopassa olen, ajattelin. Voin yhtä hyvin olla antamatta periksi.
Tapasin vanhan, viisaan kalastajakylän miehen, joka käski koetella rajojaan. Otin vaarilta neuvon, vastasin Aallolle "kyllä". Otin airot omiin käsiini ja aloin soutaa, huopaa. Ainakin minulla on airot, seuraavaksi tarvitsen kompassin.
Horisontti, pysy siinä. Olen tulossa.

Joulukuun viides

Elän vapaassa maailmassa, jossa voin ottaa torkut ruokatunnilla koulun säkkituolissa ja juosta elokuvateatteriin koulun jälkeen vierelläni ystävä, joka on valmis juoksemaan elokuviin koska vain. Tänään en osaa nauttia elämän pienistä asioista, sillä tänään kaikki kiitollisuuteni vuotavat suurille asioille. Suomi on vapaa maa, jossa saan elää ilman, että perusoikeuksiani rajoitetaan. Olisin voinut syntyä mihin päin mailmaa tahansa. Synnyin Suomeen, olen vapaa.

Itsenäisyyspäivän hengessä: Kiitos Suomen veteraanit. Mahdollistitte minun tämänpäiväisenkin leffareissuni.

Joulukuun neljäs

Yeah, trying to keep up with the challenge.
Ei mua saa postaamaan säännöllisesti, säännöt ja kaavamaisuus kuristavat mieltä.

Tänäisenä ilonaiheena on lukion pitkä matematiikka. Kirjoitettuna se kuulostaa ihan yhtä tyhmältä kuin ääneen sanottunakin, mutta jollain selittämättömällä tavalla tänään matematiikan tunnilla tunsin mielenrauhaa ja tyyntä nautintoa. Kiitollisuutta siitä, että olen jaksanut sitä jo melkein loppuun asti. Mitään yksiselitteistä hyötyä siitä ei minulle elämässäni tule olemaan. Matikka ei ole käytäntöä, vaan ajattelemisen taitoa, yrittämistä ja periksiantamattomuutta.

Joulukuun ensimmäinen

Kaksipäiväiset viikonloput jokaisen viisipäiväisen arjen jälkeen.

Miksi pelkään pieniä lapsia

Rakastan lasten kanssa touhuamista ja maailman tarkkailua kaksivuotiaan tasolta, mutta pienissä lapsissa on myös puolia, joihin suhtaudun melko varautuneesti. Niin paljon kuin pidänkin pikkuisista palleroposkisista kakkaroista ympärilläni en osaa kuvitella ryhtyväni luokanopettajaksi tai tarhatädiksi tai vastaavaksi. Koska joskus pelkään lapsia. Haha tosi hauskaa, lapsifobiaa. En halua olla julma. Silti, tässä tulee lapsirakkaan teinin tunnustukset. Kauhunhetkeni babysitterinä.

1.Tuhat ja yksi tapaa käyttää mielikuvitusta
Kaikki me olemme olleet joskus lapsia. Lapset leikkivät ja puuhastelevat ja joskus homma riistäytyy käsistä ja nukkeleikit muuttuvat hirttäjäisiksi (viittaan tällä tietenkin niihin vanhanaikaisiin barbeihin, joilta sai pään irti). Lapset katsovat maailmaa niin eri näkökulmasta, ettei heistä ole välttämättä ollenkaan kummallista, että barbi kurvailee tohveliautollaan ilman päätä. Se on vain hervottoman hauskaa. Täysin normaalia. Jokapäiväistä arkea. Ja myös hemmetin karmivaa.

2. Ikiliikkuvat hilavitkuttimet
Lapsenvahtikeikka alkaa hyvin. Katsotaan telkkaria, tehdään palapeliä, keinutaan pihakeinussa, pompitaan trampoliinilla ja rakennetaan maja sohvapöydän alle. Sen jälkeen vielä leivotaan keksejä, pelataan lautapeliä, hypitään ruutua ja twistataan. Uudestaan ja uudestaan. Osoittamatta minkäänlaisia väsymyksen merkkejä. Mistä lapsi löytää kaiken sen energian? Vielä tärkeämpi kysymys: mihin me isot ihmiset olemme sen kadottaneet?

3. Järjenvastainen mieli
Kun minulla syttyy väittely pikkusiskoni kanssa, vetoan aina korkeampaan koulutusasteeseeni ja laajempaan elämänkokemukseeni. Toisin sanoen: olen elänyt tällä maapallolla 7 ja puoli vuotta sinua kauemmin, tiedän kyllä mistä puhun. Kymmenvuotiaaseen tämä menee täydestä, hän hyväksyy auktoriteettini ja jatkaa jupinaa itsekseen. Tai kirkuu kovempaa kuin minä papatan. Niin tai näin, pienen lapsen kanssa tämä ei toimi. Kaksivuotias katsoo jäkättävää aikuista (niin, ollaanpa sitä nyt NIIN aikuisia t. neiti 18 vee) tasan kaksi sekuntia, kääntää päänsä ja jatkaa kissan hiekkalaatikon analysoimista. Tieto ei ole valtaa. Kissanhiekka on mielenkiintoisempaa kuin luento ihmisiä tappavista viruksista.

...ja luultavasti vielä moni muukin asia, jotka eivät nyt vain tulleet mieleen. Unohdinkohan jotain olennaista?

On paljon asioita, joita isojen ihmisten tulisi oppia pienemmiltään. Lapsissa on sitä tiettyä koskemattomuutta ja kokemattomuutta, mutta se on heidän etunsa. Taaperon aikakäsitys on erilainen, ei välttämättä vääränlainen. Ei koskaan saattaa tarkoittaa ei juuri nyt, mutta ehkä jo huomenna. Paljon on puhuttu siitä, kuinka jokaisen pitäisi oppia elämään enemmän hetkessä ja nauttimaan elämän pienistä iloista. Lapset ovat yolon edelläkävijöitä. Itse yritän parhaani, menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin... Esimerkiksi jäätelöpallon hierominen naamaan olisi varmasti hurrrrrjan mielenkiintoista ja stimuloisi tuntoaistia aivan uudella tavalla, mutta on sentään edes yritettävä käyttäytyä kuin ihminen ainakin. Valitettavasti. On sulauduttava normeihin. Esitettävä normaalia. Tylsää. Harmaata. Elotonta. Ei jäätelöä naamassa. Meh.

Onneksi aurinko laskee aikaisin

 Aurinko laskee koko ajan vain aikaisemmin, pimeys on jälleen laskeutunut yllemme. Ei pitäisi yllättää, sama näytös toistetaan joka vuosi. Silti jokaisesta marraskuusta voi löytää jotain uutta.

Kuinka mahtavaa, että aurinko laskee jo iltapäivällä. Kesällä harmittelin sitä, etten koskaan nähnyt auringonlaskua, koska olin jo nukkumassa tai muuten vain sisällä suljettujen sälekaihtimien takana. Marraskuussa näen auringonlaskun, kun kiirehdin bussiin koulupäivän päätyttyä. Näen sen, kun haen päiväpostia tai kun lähden kävellen kauppaan. Paluumatkalla hämärän verkko laskeutuu lempeästi ylleni, ja hiljaisuus leviää hiipien ympärilleni.
Sama juttu aurinnousuissa. Enää minun ei tarvitse sättiä itseäni siitä, etten koskaan jaksa nousta ajoissa näkemään sitä taianomaista hetkeä, kun auringonsäteet maalaavat taivaankannen elämän väreillä. Se kulkee käsi kädessä kanssani aamulla bussipysäkille. Se on kohokohdassaan juuri silloin kun minulle parhaiten sopii, myöhäisenä sunnuntaiaamuna höyryävän kaakaomukin äärellä.

 En ole aamuvirkku, en ole koskaan ollut. En koskaan nähnyt Paavo Pesusientä, koska se oli aamupiripäälapsille, jotka heräsivät viikonloppuisin ennen seitsemää ja joiden hetken rauhaa toivovat vanhemmat istuttivat palleroisensa television ääreen katsomaan meren pohjassa elävää pesusientä päästäkseen vielä hetkeksi nukkumaan. Minä olin niitä lapsia, jotka käyttivät jokaisen annetun mahdollisuuden nukkumiseen. Olen yrittänyt siirtää unirytmiäni juuri lumoavien auringonnousujen ja -laskujen vuoksi, mutten ole vielä ainakaan toistaiseksi onnistunut muuttamaan perimmäistä olemustani. Siksi talvikuukaudet ovat minun ja niiden herkimpien auringonsäteiden kuherruskuukausi. Onneksi näitä pimeitäkin kuukausia on Suomessa.

Kaukana, tuolla jossain

Ajatukset ovat tahmaisia. Ne kiertävät loputonta kehää, eivät koskaan pääse ulos. Yritän saada ne liikkeelle väkipakoin. Ensin tuupin lempeästi, houkuttelen niitä nameilla. Roikun kiinni lahkeessa ja maanittelen.

Jos ei hyvällä.

Tarraudun ja riuhdon, mikesivät ne jo liiku. Turhaudun ja lopulta hirtän ne köyden päähän ja raahaan perässäni. Taakka käy liian raskaaksi, en jaksa enää hangoitella vastaan. Lopulta lyyhistyn itkuisena maahan, vereeni tahriintunut köysi heikoissa käsissäni.

Avaan solmun, päästän ne vapaaksi. Luulen luovuttaneeni, olenkin viisastunut. Ne kasvattavat siivet ja kohoavat kepeinä siniselle syystaivaalle. Kohti etelää.

Eivät ne olleetkaan koskaan minun.

Mitä tahansa

Lukio taas kiusottelee. Ja matematiikan koe. En muka osaa mitään. Ja pyh. Osaan paistaa munakkaan, osaan sitoa kengännauhat ja ommella nappeja takkiin.

Muuttuuko kaikki paremmaksi, kun lukio on loppu? Aina, kun derivaatat ja integraalit pomppivat silmille, sanon itselleni: Enää tämä koeviikko. Ja ensi jakso. Ylppärit. Vapaus.

Tulevaisuus on niin salamyhkäinen. Paljon se suunnittelee, muttei ikinä kerro minulle mitään. Hyvin se työnsä on kuitenkin tähän asti hoitanut, joten eipä asiasta voi sitä moittia.

Minä menen nynt takaisin osittaisintegroinnin pariin. Ehkä vielä joskus tarvitsen niitä. Sitten voin lähettää matikanopelle kauniin kortin söpöllä kissankuvalla, ja kirjoitan korttiin ainoastaan:

 "KIITOS MAKKARATARINOISTA".

Kaikella rakkaudella.

I travelled the world and the seven seas

Palasin toki Kiinasta jo aikaa sitten, ihan ajallaan ja ehjinä päästiin suloiseen Suomeen. Mitä nyt yksi porukasta kärsi ruokamyrkytyksestä paluumatkalla (ei oikeesti ollu kivaa). Rankka reissu, mutta en mä mitään aurinkolomaa odottanutkaan. En kyllä viiden, kuuden tunnin yöuniakaan, mutta sellasta sattuu. Kierrettiin siis kamalalla kiireellä mitä omituisimpia museoita (nuudelimuseo u r my number one) ja tietysti Kielletyt kaupungit ja Kiinan muurit. Tunsin itteni ehkä ekaa kertaa elämässäni oikeesti turistiksi puskiessani siellä ihmismassojen läpi parin hassun temppelin takia. Niitä temppeleitä tulikin sitten nähtyä hiukka useampi yli tarpeen.

Kiinan muurilla

No ei, enpä tosiaan ollu koskaan tullu aatelleeks, että joskus vielä viilettäisin Kiinan muurilla. Näin jälkeenpäin ajateltuna kaikki tuntuu kovin kaukaiselta ja epätodelliselta; lennettiinkö me tosiaan about 10h suuntaansa, maapallon toiselle puolelle, majoituttiin perheisiin ja syötiin ruokia, joita oli parempi vaan pistää poskeensa kyselemättä sen enempää? Kaikki tapahtu niin nopeasti. Ja silti aika siellä oli unohtumatonta ja ainutlaatuista. Ehkä mä en vaan ole vieläkään palautunut koko matkasta.

Kuntokuuri vatsalle: lähes kaikki ruoka oli outoa, jopa nuudelit.

Kielletty kaupunki ja joku niistä miljoonista temppeleistä siellä.

Populaa siellä oli koko ajan ja joka paikassa, hyvä kun vessaan pääsi omaan koppiinsa. Paikalliset eivät peitelleet uteliaisuuttaan, joten tattadaa, ollaan varmaan kahdessasadassakolmessakymmenessä randomissa perhealbumissa tän jälkeen. Kinkit siis kuvasivat meitä kameroillaan ihan kadulla ohi kulkiessa.Vaikka mitä ne mua kummasteli, blondejahan ne palvoi. Ymmärrän nyt, miksi oppilailla riittää tarmoa panostaa opiskeluun; niiden luonteeseen kuuluu uteliaisuus.
Ihmiset oli silti superhyper ystävällisiä, vieraanvaraisuudesta 10+!

Sitten iski karu totuus ja paluu kouluun, koeviikko tässä polttaa jalkojen alla. Olisin halunnut heittää tähän jonkun kiinankielisen fraasin mutta pukinparta sentään, en mä enää mitään muista. Ni hao, päivää täällä toivottelen keskellä yötä.

This is my world, this is my arena

Enää tunteja lähtöön.

Kiinaan.

Se Kenia siis, jonne meidän piti kouluryhmän kanssa lähteä. Nairobissa tapahtuneiden väkivaltaisuuksien vuoksi kohde vaihtui, ja kunnolla sitten vaihtuikin. Hitsi, se on pitkä tarina. Ei menneillä niin väliä, tärkeintä että oollaan oikeasti lähdössä huomenna Kiinan maalle. Täysin vieraaseen kulttuuriin, vieraan kielen luo ja omituisen ruuan äärelle. Tekee mieli vaan kiroilla. Kiroilu alkaa silloin, kun tavalliset sanat loppuvat.
   Jännintä on se, että koska kaikki on tullut niin tiuhassa aikataulussa, ei vatsassa kutkutakaan tuttu jännitys. Lähinnä hämmästys ja epäusko siellä mongertaa. Nyt ei kuitenkaan saa jäätyä, muuten menee koko matka ohi. Täytyy avata mieli, vaikka kulttuurishokki pyrkii sitä sulkemaan.

Olen huono käyttämään kameraa. On masentavaa katsella kuvia jälkeenpäin, kun ymmärtää, että omin silmin nähtynä kaikki on aina paljon kokonaisvaltaisempaa ja upeampaa. Niinpä, silloin kun olisi ollut mahdollisuus imeä tuoksuja, ääniä ja maisemia, turisti kuvaa. Katsoo Kiinaa linssin läpi.
   Uteliaalle kotiväelle (ja facebookille) täytyy kuitenkin tuoda pala maailman väkirikkainta valtiota, vaikkakin sitten vain kaksiulotteisina.

24 ja puoli tuntia. Sitten ei enää pakata, sitten ei enää jossitella. Vaan mennään. Pelko, jännitys, kauhu, innostus, mielen räjähtäminen - kaikki on tervettullutta. Kunhan ei vain sitä lukkoon menemistä.

Kaikki aistit auki. Hengitää sisään, ulos. Ja sitten matikantunnille.

Hengitä, olet sen arvoinen

Aaaaaaah viikonloppu. Syvä huokaus. Hiljaisuus, rauha, lepo.

Jälleen yksi kasa maailmantäytteisiä päiviä takana. Hyvää (kasvis)ruokaa, jännitystä, naurua, hermostuneisuutta, noloja tilanteita, onnistumisia. Läksyjä, läksyjä, läksyjä. Tämä perjantai-ilta soi minulle parin tunnin yksinoloa - hiljaisuutta, josta en ole saanut nauttia viikkoihin. Koti on täynnä ihmisiä, koulu on täynnä ihmisiä, bussissa sentään saan rauhassa uppoutua Hotakaisen uutuuteen. 25 minuuttia rahisevia sivuja ja paperilla viliseviä sanoja, luksusta.

Tahtoisinko enemmän tunteja vuorokauteen? Enpä oikeastaan. 24 kultakimpaletta päivässä on enemmän kuin voin vaatia. Näen asian niin, että mitä täydempään onnistun änkemään aikatauluni, sitä autuaammilta hiljaiset hetket tuntuvat. Pelkästään matka kotiovelta bussipysäkille aamuseitsemältä auringon vasta herätellessä ilman molekyylejä saa mielihyvän hyrräämään sisälläni ja kehräämään onnellisena. Tunnen itseni etuoikeutetuksi elämään siinä hetkessä. Sillä hetkellä olen onnellisempi kuin olisin lottovoittajana tai menestyvänä liikenaisena. Niistä hetkistä saan voimaa, toivoa ja motivaatiota. Jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa ja ilman pahaa ei ole hyvää. Löydän sisäisen rauhani vasta, kun olen antanut kaikkeni ja koetellut rajojani. Sitä paitsi minusta tuntuu hyvältä ja luonnolliselta olla menossa. Ostan uudet kengät aina rakkaudella, sillä käytän kenkäparin aina niin loppuun, että teidän ansainneeni uudet.

 

Macklemore & Ryan Lewis! Siinä vasta hieno muusikkokaksikko. Biisit toimivat kahdella tavalla; voit joko kuunnella ja jammailla mukana, tai sitten voit seurata sanoituksia, uppoutua niiden sanomaan ja huomata, kuinka kokonaisvaltaisesti listahitti Thrift Shop voi varastaa huomiosi. Pojat puhuvat asiaa, mikä on mukavaa vaihtelua ihmisten tyhjänpäiväisyyteen.

Täynnä ikää, täynnä unelmia

18 vuotta täynnä ja maailma kirkkaana edessä! Ja jos noudatetaan mun intohimoista tavoitetta elää 100-vuotiaaksi, ei mulla pitäisi olla vielä hätäpäivää. 18 vuotta takana tarkoittaa 82 vuotta edessäpäin - toisin sanoen 29 926 päivää. Siinä ajassahan kerkiää vaikka mitä!

Pelkästään seuraavan vuoden aikana voisi ehitä esimerkiksi

- Matkustaa maailman ympäri (aika vaatimatonta, i know)
- Vuorikiipeillä
- Käydä vaelluksella
- Valmistua ylioppilaaksi
- Ajaa Norjaan ja takaisin
- Lukea Hobitti loppuun
- Juoda kaakao mahdollisimman monessa paikassa
- Kävellä päämäärättömästi vieraassa kaupungissa
- Löytää töitä (ulkomailta!)
- Ansaita rahat Macbookiin
- Ostaa Macbook
- Rakastua siihen (check!)
- Siivota vaatekaappi (usean vuoden projekti...)
- Opetella viittomankieli
- Luovuttaa verta
- Löytää elämälleen suunta

Puumerkkini lyön tähän näiden suurten puheiden perään. Vuoden päästä nähdään, mihin asti pääsin.

Synttärini vietin parhaalla mahdollisella tavalla; reppu selässä, hyvässä seurassa, kaukana kotoa. (Lihaakaan en syönyt kahta eilistä lihapullaa lukuunottamatta!) Kiitos kaikille ihanista, omaperäisistä lahjoista ja vilpittömistä onnentoivotuksista, olen varma että teitäkin tullaan muistamaan.

Lokakuu

Istuttiin eilen mukavan porukan kanssa Arnoldsissa, ja minä tilasin silmät kiiluen Kana BBQ -bagelin. Upotin hampaani onnellisena hamsterina lämpimään bageliin. Kaveri siinä vieresssä facebookkasi puhelimellaan ja ajatteli ääneen: "Lihaton Lokakuu? Merkku, sä oot ilmottautunu tähän!" Joo, jotain muistikuvia se herätteli mielen sopukoissa. "Ei mut... Onks tänää lokakuu??" Juu. Lihaton. You wish.

Tän päivän aikana oon törmänny siihen ainaki lehdessä, radiossa, Facebookissa, Twitterissä... Vieläkö on joku, joka ei ole kuullut Docventuresin liikkeelle panemasta Lihattomasta lokakuusta? Arvatkaas, kuka hippi oli heti juonessa mukana? Minä!

Seiskaluokkalaisena, kun kiinnostukseni maailman epäkohtiin alkoi heräillä, ilmoitin äidille ryhtyväni kasvissyöjäksi, koska lihatuotanto on yleisesti ottaen epäeettistä  ja pyttymäistä.
"Sopii, kokkaat sitte omat sapuskas." Julma äiti. Tomeruus ja kapinahenki lopahti siihen.Tiedätte sitten ketä syyttää, kun maailmasta loppuu juomakelpoinen vesi ja maailma räjähtää hiilidioksidi- ja metaanipäästöistä.

Täysin lihatonta ei tästä lokakuusta tule, suurin osa kehostani koostuu sentään kanasta. Se ei silti tarkoita, etteikö tapojaan voisi muuttaa. Edes himpun verran siihen paljonpuhuttuun parempaan suuntaan. Tämän lokakuun aikana tavoitteenani on pitää muutama kasvispäivä viikossa, kokeilla uusia lihattomia resptejä ja lisätä kasviksia ruokavaliooni. Salainen haaveeni olisi onnistua tekemään soijasta oikeasti maistuvaa ruokaa, ja huijata perheenjäsenetkin syömään sitä. Kala ja kanamuna eivät tipu pois, paitsi tietenkin tonnikala, joka on ylikalastuksen vuoksi uhanalainen laji.
En tee tätä, koska eläimet on söpöjä. Mun sydän ei itke verta, kun mä kuvittelen, kuinka pehmoinen lammas pilkotaan ja kiikutetaan mun lautaselle. Mä olen nähnyt, kun eläimiä teurastetaan, ja vaikka itse toimenpide saa mussa aikaan kylmiä väreitä, on eläinten syöminen mulle ihan okei. Lihassa on paljon tärkeitä ravintoaineita, ja se on varsin kätevä proteiinin lähde. Olen lihansyöjä myös uskonnollisista syistä; Luoja on luonut karjan meille syötäväksi. Lehmä mussuttaa ruohoa, minä lehmää. Niin minä sen näen. Mutta mittasuhteet, joihin ihmisten lihantuotanto ja -kulutus ovat paisuneet, ovat ihan tolkuttomat. Suomalainen söi viime vuonna 78 kiloa lihaa - ihan järjetöntä. Samalla puolet maailman väestöstä kärvistelee puuroriisillä ja kikherneillä. Huomaatko epäoikeudenmukaisuuden? Vilja, jonka voisi myydä vähäosaisille, syötetään karjalle, jotta rikas ja urpo ihminen saisi syödä sitä yli kohtuuden ja kuolla sydän- ja verisuonitauteihin.


Saarna mikä saarna, tarkoituksenani ei ole saada ihmisiä tuntemaan huonoa omaatuntoa syödessään lihaa. Sitä tässä vain, että kohtuus kaikessa, niin jäätelössä kuin meetvurstissakin. Ihminen pärjää huomattavasti vähemmälläkin.

Hiekka valuu, tiimalasi kuihtuu

Heräsin tänä kauniina keskiviikkoaamuna hyväntuulisena ja hyvinnukkuneena. Seilailin onnessani ympäri taloa, ihan muuten vaan. Koulu alkoi mulla siis vasta puolenpäivän jälkeen, mutta intohimoinen tarkoitukseni oli tulla koululle jo aamusta, jotta saisin rauhassa keskittyä lukemaan huomiseen kokeeseen (johon kertaamisen aloitin, yllätys yllätys, eilen illalla). Joskus elämässä sitten sattuu asioita, tapahtumat seuraavat toisiaan ja muodostuu sellaisia tapahtumaketjuja, jotka saattaa saada pään räjähtämään. Silloin on vain laskettava viiteentuhanteenkuuteensataankahteen ja katsottava tilanteen valoisia puolia. Tässä kaikki valoisuus, mitä olen löytänyt aamustani tähän mennessä.


1. Myöhästyin bussista, mutta ainakin bussi oli ajoissa. Niin ajoissa, että kaikki, jotka siihen kerkesivät, saivat lämpöisen kyydin ja vieläpä ilman turhia viivyttelyjä

2. Syksy on vihdoin täällä! Lämpötila laski vihdoin lähelle nollaa, juuri tänä aamuna. Tietenkin. Kun en päässyt siihen lämpöiseen bussiin. Ja jouduin odottamaan seuraavaa bussia.

3. Bussissa eteeni istahti mies, joka oli päissään aina Venukseen asti. Hyvin sosiaalinen ja ulospäinsuuntautunut vanha ukko, tykkäsi jutella kovaan ääneen ja kilisyttää Alkon kassiaan. Kyllä oli muuten hyvä, että oli niin kylmä ilma. Pysyi miehen hajut kurissa.

4.  Suuntasin kirjakauppaan myymään ruotsinkirjojani. Jes, lukion ruotsi ohi! Myymälä aukeaa vasta klo 11. Eikun käännös ympäri. Olisipa mulla varaa askelmittariin, tänään kertyisi aikamoinen potti. Silti vielä yksi "jee", pääsin nimittäin koululle tekemään sitä matikkaa.

5. Kohdasta 4 asti olen istunut tietokoneella. Koulussa. Matikankirjoja avaamatta. Yhtäkkiä minulla onkin kiire päästä myymään ne kirjat, jotta ehdin takaisin koululle. Toisaalta, ei tämäkään aika tunnu hukkaan heitetyltä. Sain hyvät naurut Youtubesta.

Oh dear Lord, pysäyttäkää joku kello. Aamu oli hauska, ja luvassa on sitäkin hauskempi ilta. Talousmatematiikan keskeisimmät käsitteet yhdessä illassa, onhan sellaisesta ennenkin selvitty.

Ännu en dag

Skriiiiiiiiiik.

Anteeks rätisee, yritän kääntää aivoni ruotsiksi. Ei löydy, ei onnistu. Yle Vega, tule apuun.
   Huomenna vielä kuusi tuntia pakaralihaksia. Eilisen englannin jälkeen jalkoja särki aivan mielettömästi, joten pikkusiskon iloksi kaivoin hyppynarut esille ja juostiin pihalle pomppimaan. Eh, satoihan siellä vähän ja oli jo pimeää, men ingen fara! Ihminen on viisas olento, meillä on katos sateen varalta ja pihavalot liiketunnistimella varustettuina. Kangistuneet jalat vetreityi ja vähitellen alkoi taas veri kiertää.

Tsekkailin tänään vähän enkun vastauksia ja voih olisinpa vaan ollu kattomatta. Enhän mä muistanu puoliakaan niistä mitä olin vastannu, mut karkeesti arvioitu lopputulos ei ollu niin tummilla pilvillä varustettu kuin mun eilinen kokeen jälkeinen fiilikseni. Ja painotan nyt siis että karkeesti arvioitu, koska olin suht poissa tolaltani eilen, ja onnellisesti unohtanu osan vastauksistani. Paljon on kiinni aineesta. Jos se meni hyvin, roikutaan E:n rajoilla. Ei mitään hurraa huutoja vielä, kattoo nyt mitä sieltä tulee.

Sitä paitsi eihän sillä ole mitään väliä. Tollasta juttua oon itelleni syöttäny pari viikkoa. Mut ehkä sillä sittenkin on. Ihan pikkasen. Pikkuriikkisen.

Luulin, että pahin olisi jo ohi. Että tänään vain iloisena kertailisin jotain hauskoja ruotsin grammatik-juttuja, huomenna antaisin parhaani ja sitten sulkisin pahan maailman pois ja palaisin takaisin omaksi itsekseni. Men nej, tästähän tää vasta alkaa. On esseetä ja on koeviikkoa ja on rästiin jääneitä matikan tehtäviä ja fan också voisko lukio mitenkään olla jo ohi.

Shhhhrrrr.

Alla pluggar svenska, tjolahopp tjolahej tjolahoppsan-sa!

Haaste

[Läysin tämän haasteen arkistojen kätköistä, jonne hautasin se joskus ennen kesää. Anteeksi haasteen antajalle, että venyi, mutta as they say; parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Sitä paitsi ei kai minulla olisi muutakaan tekemistä näin lauantai-iltana.]

Haasteen ideana on siis saada näkyvyyttä pienille blogeille.

Ohjeet pähkinänkuoressa:
1. Kerro itsestäsi 11 faktaa
2. Vastaa 11 sinulle annettuun kysymykseen
3. Keksi 11 kysymystä seuraavalle haasteen tekijälle
4. Haasta 11 blogia, joilla on alle 200 lukijaa


Faktat

1. Täytän parin viikon päästä 18, joten käyn parhaillaan autokoulua. arkitsin pitkään ja hartaasti koko ajoluvan hankkimista, koska yksityisautoilu saastuttaa ja koska mua vaan hirvittää ajatella itseni ohjaamassa konetta, joka kulkee 120km tuntivauhtia... Mutta toisaalta, en vois jatkaa elämääni, ellen koskaan sais kokea, miltä tuntuu hallita konetta, joka kulkee 120km tunnissa.

2. Keskiviikkona on pitkän englannin kirjallinen YO-koe, enkä mä osaa enää suomea, koska oon ympäröinyt itseni kaikella englanninkielisellä.

3. Yksi syy miksen ole hankkinut omaa tietokonetta itselleni on, etten luultavasti pystyis hillitsemään itseäni Youtuben ja Tumblerin suhteen. En uskalla edes laskea, kuinka monta tuntia oon tänään vaan istunut koneella Youtubessa seikkaillen. Mutta hei, practising english.

4. Unelmoin salaa kuuluisuudesta. En niinkään rahasta ja maineesta (vaikka ei nekään olis pahitteeks) vaan pikemminkin muiden auttamisesta ja hyvän jakamisesta maailmalle. Jos mulla vaan olis mahti muuttaa maailma edes hieman parempaan suuntaan, niin yes please!

5. Rakastan kulttuureja ja maailmaa, mutta konkreettisesti oon käynyt vaan Ruotsissa, Tanskassa, Belgiassa ja Turkissa, Turkissa, Turkissa ja Turkissa. Jep, en ikinä Virossa. Enkä Tallinnassa.

6. Oh squirrel, en osaa kirjottaa suomeks yhtään mitään. Enkun YO:n jälkeen on ruotsin vastaava, ja lisäksi mun isovanhemmat (aka isän vanhemmat) on Suomessa, eli meillä, eli tässä talossa ei pahemmin suomea tällä hetkellä puhuta, eli  suomi on viimenen kieli, jolla mä näinä päivinä osaan ajatella, saati sitten kirjoittaa.

7. Odotan päivää, jona lukio loppuu, kuin kuuta nousevaa. Seriously, ihan kivaa on ollu ja wau, oon oppinu paljon asioita, mut pliis, antakaa tän kaiken jo olla ohi.

8. Opiskelen matematiikan pitkää oppimäärää oikein tyydyttävin arvosanoin, mutta prosenttilaskut eivät oo koskaan löytäneet soppea mun päässäni. Vuos sitten rämmin tilastokurssilta nippa nappa läpi, ja nyt mua kituutetaan talousmatematiikan kurssilla. Onneksi kaupoissa on alennusmyyntien aikaan taulukot, joista näkyy valmiiksi alennettujen tuotteiden hinnat.

9. Olen abi, woop woop!

10. Olen tehnyt kuperkeikan viimeksi seiskaluokalla. Yritin taas tänään, mutta no can do. Se on vaan niitä juttuja, jotka ei oo mahdollisia. Niin kuin lentävät lehmät tai amerikkalaiset opiskelemassa maailman historiaa. Non possiblo, mon amour.

11. Olen mutantti, jolla on vihreät suippokorvat ja violetti kieli ja vaahtokarkeista tehty häntä.

Kysymykset

1. Millaisessa elämäntilanteessa olet viiden vuoden päästä?

2018 kuulostaa joltain scifileffalta... Heitetään nyt vaikka, että opiskelija, rakastunut ja itsenäinen.

2. Missä asennossa nukut?
Oikealla kyljellä, jalat aavistuksen koukussa. Aamulla herään naama tyynyssä, peitto lattialla ja  raajat kuin sätkynukella. Häh?

3. Oletko hypännyt benji-hypyn?/Hyppäisitkö?
Hyppäisin, jos tilaisuus eteeni puksuttaisi. Tyhmää ja turhaa, mutta ei sellaiselle voi sanoa ei.

4. Mikä oli lempilelusi pienenä?
Pienen pieni veturi. Aamulla varhain, hieroi hyvin savuisia silmiään...

5. Missä tilanteessa nolostuit viimeksi?
Ei näitä tällasia muista koskaan silloin, kun yrittää. Mä olen nolo joka päivä, se on elämäntapa.

6. Mikä on kivoin asia sinussa?
Rento meininki, jou!

7. Mikä maailmassa saa veresi kiehumaan?
Ihmiset, jotka puhuvat, vaikka eivät tiedä tuon tähdellistä asiasta.

8. Kenen julkkiksen kanssa haluaisit viettää päivän?
Tässä luultavasti haetaan henkilöä, joka ei vielä ole kuollut ja kuopattu... Ääh ihan sama, joku kiva näyttelijä tai merkittävä kirjailija. Zooey Deschanel esimerkiksi. Tai Hugh Laurie.

9. Mitä haluaisit tehdä, muttet koskaan ole uskaltanut?
 Elää välittämättä siitä, mitä muut minusta ajattelevat.

10. Jos kotisi syttyisi palamaan hallitsemattomasti, mitä yrittäisit pelastaa sieltä?
Ihmiset. Puhelimen. Ehkä valokuva-albumit, tai jotain muuta sellaista, jota ei saa rahalla.

11. Mukavin/iloisin muistosi viikon ajalta?
"Sul on niin kauniit silmät", jonka sain kuulla eilen bussissa. Luv ya!

Uudet kysymykset

1. Ketä ihailet?
2. Miltä maailma näyttää vaaleanpunaisten lasien takaa?
3. Oletko vaatemerkkien orja?
4. Salainen taitosi?
5. Vuoden paras pyhä/juhla?
6. Pop vai jazz?
7. Rakkaus- vai toimintaleffa?
8. Milloin viimeksi kävit huvipuistossa?
9. Mikä on elämän tarkoitus?
10. Jos pistäisin lompakkoosi nyt 2 euora, mihin sen luultavasti käyttäisit?
11. Miten mieluiten vietät lauantaisi?

En haasta ketään erityisesti, vaan luon tästä avoimen haasteen. Eli ottakaa onkeenne, jos huvittaa!

Niin nakuna

Jokainen tietää sen unen, jossa joutuu yllättävään tilanteeseen, alasti. Sitten iskee paniikki, sitä yrittää paeta ja etsiä jotakin turvallista nurkkaa. On vaan niin alaston olo ja hävettää. Unikirjojen mukaan alastomuus unessa saattaa viitata rehellisyyteen, paljastumiseen tai muiden nähtävissä olemiseen.Tai sitten ihminen tuntee olevansa liian avoin muiden seurassa. Eihän noista unista koskaan tarkalleen tiedä tarkottaako ne edes mitään, vai onko ne vain mielen kettuilua, tapa saada meidät ylitulkitsemaan.

Unialastomuuteen palatakseni, nousin juuri seuraavalle tasolle. Näin ensimmäisen kerran unta, jossa jouduin julkiselle paikalle ilman huivia. Tapahtumaketjua seurasi sama häpeäntunne ja pakonomainen tarve päästä johonkin vällyjen väliin, vetää jotain paljaan pään peitoksi ja vain vajota maan alle häpeästä.
  Niin. Kyllä se mieli vaan on ihan paras. Whoop whoop.

Juttu menee siis niin, että kun musliminainen alkaa noudattaa hijabia (aka säädyllistä pukeutumista, käyttäytymistä ym ym) tulee vartalon olla verhottu aika kokonaisvaltaisesti. Kasvot, kädet ja jalat (näistä jaloista on erimielisyyksiä, mutta mennään nyt minun omilla näkemyksilläni) saavat olla paljaana. Naisten, lasten ja lähimpien sukulaisten seurassa huivia ei tarvita. Kotona voin siis hillua t-paidassa ja verkkareissa hiukset hulmuten. Aina siihen asti, kunnes ovelle ilmestyy putkimies, pikkusiskon kaverin isä tai joku muu niistä heeboista joita meillä hilluu ympäri ämpäri. But that's the way it is.

Oh dear life, mä olen ihan oikeasti, totisesti, täysin pesunkestävä abi. Molempien kielten kuuntelut nyt takana, ja oon ihan happy face, koska kumpaakaan en onnistunu möhlimään! Aina on parannuksen varaa, mut pois se mielestä, nyt nokka kohti kirjallisia kokeita. Viikkoihin alkaa vihdoin olla sellanen olo, että kyllä tästä selvitään hengissä, allihopa.

I'm a survivor, fuu yeah

Mikä meni väärin?

Oon lykkäillyt tätä kirjoittamista aina vaan eteenpäin ja eteenpäin. Alussa kirjauduin aina välillä bloggeriin, kirjoitin pari riviä, suljin selaimen ja hiippailin pois. Lopulta aloin vältellä koko bloggeria ja blogien lukemista, koska kaikki muistutti mua omasta epäaktiivisuudestani. Don't tell me I'm the only one, kaikillahan on aikoja, jolloin lempipuuhatkaan ei houkuttele?

Ei siksi ettei mulla olisi ollut sanottavaa, vaan lähinnä siksi, etten oo osannut pukea ajatuksia sanoiksi. Kirjottamisen suhteen mullla on aina itelleni odotuksia. En muista kuka yläasteen äikän opettajista se oli, joka sai mut luulemaan että oon jotenkin erityisen spesiaali kirjoittaja. Juu olin oikein innokas kirjoittaja ja usein jutut oli sitä tasoa, että niitä kehtasi lukea myös jälkeenpäin. Ah kiitos lukio, kun lyttäsit luuloni ja potkaisit totuuden tielle. Tielle, jolla vaaditaan rankkaa työtä.
  Unohdin kuitenkin, ettei mun tarvi tuomita blogikirjoittamistani. Koko hommasta meni maku, kun aloin janota jonkinasteista kehittymistä, tason nousemista. Halusin ylittää itteni jokaisella tekstillä. Okei, hieno ajatus, mut en mä sellasta jaksa. Tajusin, ettei mun tarvi olla mikään nero. Mitä paineita mulla sitä paitsi olis? Mä on vain hiekosti tuikkiva tähti netin universumissa. Joten täällä ollaan taas, herättelen itteäni eloon, with no pressure. Just for fun!

Oon vielä vähän pyörällä päästäni, vaikka koulu alkoi jo kolme viikkoa sitten. Vai neljä? Anyhow, kesäloman loputtua en jotenki koskaan päässy takasin minkäänlaiseen arkirytmiin. Tunnevuorsitorata on ollu melkoinen, uusia asioita on astunu elämään ja noin pois päin. But i wont complain, tätähän mä halusin. Keväällä mun elämä oli niin kaavamaista ja ennalta-arvattavaa. Kesällä pistin sitte ranttaliks, revin sivuja irti elämästä ja avasin kokonaan uuden kirjan. En osaa sanoa, miks kaikki muuttui tai miten se oikeestaan tapahtui. En mä päättänyt aloittavani mitään uutta eraa elämässäni. Asioita vaan tapahtui toisensa perään. Muutoksia, joiden piti olla väliaikaisia, mutta jotka tulivatkin jäädäkseen.
  Selvennetään nyt vähän. Suunnilleen Ramadanin puolessa välissä aloin siis käyttää päähuivia, huntua, hijabia, whatever you want to call it. Ihan täysipäiväisesti, kokonaisvaltaisesti. Silloin muutos tuntu ihan hullulta, nyttemmin oon ymmärtänyt, ettei se ollutkaan niin iso juttu.
  Okei ketä mä huijaan, olin ihan paniikissa ekana koulupäivänä. Gooooosh miks toi tuijottaa mua mitä eihän tuijota eiku mitä onks mun huivi vinossa, kiilteleekö mun naama vai häh apua mis on peili oh my.
  En voi kuin vaan kiittää Luojaa niistä kauniista ja upeista ystävistä, jotka esti mua sekoamasta ihan täysin noina ekoina kriittisinä päivinä. But no worries, I'm over it. Matikantunnilla keskitytään taas annuiteettilainoihin, ei kankaanpalaan mun päässäni.

Tästä tää lähtee, life goes on. Maanantaina ylppärirupeama alkaa ruotsin kuuntelulla. Tänä viikonloppuna kaikki keskittyminen menee siis paniikin hillitsemiseen, meditoimiseen ym henkiseen valmistautumiseen.

Ommmmmmmm...

30 päivää

Hallå, viime kerrasta on taas vierähtäny valovuosi tai kaks, mutta tärkeintä kuitenkin että ollaan kaikki vielä elossa.

Viimeset kahdeksan päivää on kulunu melkosen merkillisissä olosuhteissa, mä olen nimittäin alkanut elää öisin. Viime viikon tiistaina alkoi Ramadan, muslimien pyhä kuukausi ja 30 päivän paasto, ja lähinnä sen takia siis tämä pöllömäisyys. Ramadan tarkoittaa sitä, että muslimit ympäri maailmaa syövät vain auringonlaskun ja -nousun välisenä aikana. Suomessa se aika on esimerkiksi tänään 22.40-03.00, joten olen kokenut järkevämmäksi vain valvoa koko pimeän ajan syöden ja juoden.

Äidin mielestä mun pitäis keksiä jotain järkevämpää, koska se joutuu koko ajan huomauttelemaan, että klo 13 EI ole aamu, eikä keskiyö ole oikea aika mansikkakakulle. Esimerkiksi tänään meinasin mennä rähjäämään remonttimiehille, että taivaan tähden mitä ne tekee meidän ovella aamuvarhaisella, kun mulla on kesäloma. Kunnes tajusin, että kello oli yli yks päivällä.
 Äiti on hämmästyttävän usein oikeessa, alan vähitellen hyväksyä sen ylivoimaisuuden.

Näkyvin osa Ramadanista on toki paastoaminen, koska koko päivä ilman ruokaa ja juomaa on aika oumaigooosh joillekin, ainakin oli yhdelle yläasteen opettajalle (kaikella rakkaudella). Hengellinen puoli jää usein vähän piiloon. Tämä kuukausi on monelle muslimille se aika, jolloin he rukoilevat säännöllisesti viisi päivärukousta (kuten minä), lukevat Koraania ja yksinkertaisesti ovat vain kiitollisia. Ramadanin aikaan löydän yllättäviä puolia itsessäni. Esimerkiksi kärsivällisyys ja itsekuri ruuan suhteen. Myös takamuksen nostaminen viisi kertaa päivässä muutaman minuutin rukousta varten tuntuu normaalisti ylivoimaiselta, mutta nyt sekin onnistuu varsin leppoisasti.

Niin se kai on, että kun motiivi on oikea ja Luoja niin tahtoo, ihminen pystyy ja onnistuu.

Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa

Miten joku voi olla rakastamatta tätä ah niin kaunista Suomen maata? Tämä oli ensimmäinen kesäkuu YHDEKSÄÄN VUOTEEN, jonka olen viettänyt täysin Suomen maaperällä. Yhdeksän peräkkäisen vuoden ajan olen pyyhältänyt Turkkiin heti, kun koulusta on tullut lähtölupa. Tänä kesänä mikään ei menekään niin kuin pitäisi, koska halusin kesätöihin ja koska joskus vain tulee tehtyä tavallista huonompia päätöksiä. Mutta ei se mitään, tästä kuoriutuikin oikein mukava suomalainen kesäkuu.

Viime juhannus oli siis yhtä lailla ensimmäinen juhannukseni yhdeksään vuoteen. En odottanut juhannukselta muuta kuin vapaapäivää ja univelkojen kuittailua (univelkoja kesälomalla - karmivää, eikö?), mutta niin siinä vain kävi, että hetken mielijohteesta syntynyt ajatus matkasta Suomen luontoon otti kuin ottikin tulta alleen. Naputtelin hakukoneeseen "Suomen kansallispuistot", selasin listalta kauneimman kuvasarjan, ja niin lähdettiin Kolille, lähelle Pohjois-Karjalaa. Voitte arvata mikä biisi soi päässä Joensuusta Kolinkylälle.

Kauniista maisemista puhuttaessa käytetään yleensä termiä "henkeäsalpaava", mutta määränpäässä Paha-Kolilla henki kulki paremmin kuin koskaan aiemmin. Ahmin miasemia jokaisella aistillani, yritin epätoivoisesti piirtää täydellistä kuvaa muistiini. Otin muutaman valokuvan, mutta jätin räpsimisen sikseen, kun digipokkarini ei millään osannut vangita sitä kaikkea.

Vuohenputkiohukaisia ja puolukkasurvosta.

Kuvittelin ensin, että tästä tulisi varsin ahkera kesäloma, johon sisältyisi YO-kokeisiin valmistautumista ja töitä. Töiden ohella ehti sittenkin lomailla, ja viikonloppuisin on ollut aika täyteen buukattua.

  Niin se vaan on, että vaikka tykkään tyhjänpäiväisestä oleilusta ja kattoon tuijottelusta, alkaa kotona istuminen ahdistaa jo parissa päivässä. Maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa. Varsinkin Suomessa, sitä nähtävää ainakin. Toivon voivani joskus palata Kolille, ja muutenkin keirtää Suomea. Eikä ne hyttyset mitään meitä piinannut, vaikka niistä kovasti varoiteltiin, kärpäset enemmänkin.

 Vuohenputken lehtiäkin voi syödä, tiesittekös sitä? Minä olen elävä ja kävelevä todiste siitä, että ihan hyvin voi.

Adios

Keskiviikkona iltapäivällä jätin hyvästit nyt jo entisille työkavereille ja näkemisiin työelämälle. Olinkin jo kaivannut paluuta yksinkertaiseen opiskelijan statukseen. Tein töitä säälittävällä kunnan kesätyöläisen palkalla, mutta kokemuksesta jäi käteen paljon muutakin kuin vain sitä fyrkkaa. Opo, vanhemmat ym aikuiset ovat puhuneet paljon työelämästä ja työnteosta, mutta tämä kuukauden mittainen työjakso avarsi mieltäni paljon enemmän kuin kaikki elämäni tet-jaksot, taksvärkit ja lapsenvahtikeikat yhteensä. Opin työtätekevän aikuisen arjesta yhtä sun toista:

Ruokahuolto kusee. Joka ilta pitää keksiä, mitä kaapista löytyisi töihin vietäväksi. Ja aina se on mikrolämmitettyä, joten hyvästit tuoreudelle ja gourmeelle. Kiireisimpinä aamuina voi turvautua saarioisen roiskeläppään tai lihapiirakkaan. Tuli ikävä kouluruokaa.

Huokailu on hyvin todennäköistä ja yleistä. Itse huokaisin useamman kerran kotimatkalle lähdettyäni. Hengitin keuhkot tyhjiksi ja päästin samalla hiljaisen huokauksen. Ei onneksi jokapäiväistä.

Kahvipöytä on kuin wikipedia. Ehtymätön tiedonlähde, mutta hiukan epäluotettava, sillä siellä on vain sana sanaa vastaan. Siellä opin uusia asioita niin yläasteen opettajistani, kuin edellisen illan tv-ohjelmistakin.

Juokse, palkka, juokse! Kaikki on kivaa, ainakin lyhyellä tähtäimellä, koska kaikesta saa palkkaa. Luet satua lapselle, palkka juoksee. Syöt pullaa kahvitauolla, palkka juoksee. Istut pöntöllä - palkka juoksee edelleen!!

Jos niukasta palkasta syntynyttä karvasta makua suussa jätetään huomiotta, ekasta oikeasta kesätyöstä jäi oikein lämmin fiilis (tai tukahduttavan kuuma, jos lämpömittaria katsottiin). Ihmiset olivat kaikki mukavia ja reiluja, lasten kanssa oli kiva työskennellä. Silti tuon kesäkuun hyviin puoliin lukeutui se, että ainakaan lastentarhanopettajaksi en aio hakea. Henkilökohtaisesti en vain jaksaisi sitä tuskin vuotta enempää. Tarhatädit ja lastenhoitajat tekevät kuitenkin tärkeää työtä, sillä onhan totta että lapsissa on meidän tulevaisuutemme. On heistä kiinni, saanko minä aikanani eläkettä.

Oman kutsumusammattini metsästys siis jatkuu edelleen. Täydellistä saalista odotellessa jatkan nukkumista, syömistä, datailua ja banaanijogurttien jäädyttämistä jäätelöiksi.

Takapakkia

Eilen illalla polkaisin lähikauppaan ja livahdin sisään pari minuuttia ennen sulkemisaikaa. Maksaessani kassalla, tuli vilkaistua takanani asioivaa kahta poikaa, jotka lastasivat parhaillaan omia ostoksiaan liukuhihnalle: kolme pussia mättö äksää, marinoituja kanafileitä, kananuggetteja, muutama 1,5 litran limsapullo. Hitaasti käänsin katseeni omiin ostoksiini. Näkkäriä, ruisneppareita, luomumyslipaketti, litran tölkki maustamatonta jogurttia. Järkytyin. Milloin minusta tuli näin... Kunnollinen? TYLSÄ.

 Poikia ei tuntunut haittaavan pätkääkään e-koodit, hiilihydraattiprosentit tai kotimaisuus. Katsoin sivusilmällä vierestä, kun pojat pakkasivat muovipakkauksiaan muovipussiin samalla kun minä sulloin omiani Jameran kangaskassiin. Olivat vieläpä liikenteessä luontoa saastuttavalla mopolla, minä sotkin niska limassa polkupyörällä ja pidin yllä peruskuntoa. Kummankaan kasvoilla ei näkynyt häivähdystäkään siitä, että olisivat kantaneet huolta napajäätikön jääkarhujen kohtalosta.

 Joskus kauan sitten unelmoin elämäntavasta, joka olisi kaikin puolin terveellinen ja pullollaan luomua. Nyt, kun kasvikset ja hyötyliikunta ovat osa arkisia valintojani, en enää olekaan varma.

 Äkkiä ilta sateenkaaren väristen karkkien, epäeettisesti tuotettujen nuggettien ja hiilihapotetun sokeriveden kanssa kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Osaisinko enää edes olla välittämättä? Lisätäänpä kesäloman tehtävälistalle Pistä ranttaliksi -kohta. Ei aina jaksa olla vastuullinen, ei koko ajan voi kantaa huolta eläimistä ja ihmisistä toisella puolella maapalloa. Pärjätköön hetken ilman tukeani, meikä aikoo ahtaa ittensä täyteen moskaa.

Ei huolen häivää

Jes ihanaa, elossa ollaan! Ensimmäinen kesätyöpäivä onnellisesti takana, kuukauden päivät vielä jäljellä. Onni oli päästä päiväkotiin töihin, aika kuluu oikein mukavasti, kun tylsiä hetkiä ei ehdi mahtua mihinkään väliin. Plussana se, että kaikki on ihan kesäfiiliksillä, eikä kaikkea jaksa ottaa niin vakavasti.
  Kaikkein parasta oli kuitenkin se tunne, kun tulin kotiin ja heitin sukat ja kengät pois jalasta, lösähdin keittiön pöydän ääreen ja ajattelin ääneen; ei oo läksyjä! Hyvin, hyvin hämmentävää. Mitähän sitä töiden jälkeen pitäis tehdä? Syödä. Löhötä soffalla. Kirjoittaa blogiin. NAUTTIA paahtavan kuumasta ja hikisestä kesästä. Intianikesäähän se meidän Nastolan "sääprofeetta" ennusteli, on kuulemma ennenkin osunut oikeaan. Harmi, mulle olisi kelvannut ihan yhtä hyvin maagiset kesäsateet ja ukkoset, vaikka tuskin niiltäkään välttyy.

Pitkin päivää on päähän räsikähdellyt ihanan iloisia ja kesäisiä ajatuksia ja fiiliksiä. Kyllä kesä 

vaan on niin jeeeees. Timonkin sen tietää.

Kävi tosiaan mielessä, että niihin YO-kokeisiin vois lukea. Mutta hus hus koulu, ei nyt sentään vielä.

HAKUNA MATATA dear fellows!

Be grateful

Kun siihen törmää kaksi kertaa kahden päivän sisään, pitää siihe kiinnittää huomiotakin.

Monthy Pyhton -leffasta tutuksi tullut sitaatti, laulunpätkä:

Always look on the bright side of life

Ensin kirjassa, jonka ahmaisin kahdessa vuorokaudessa, ja tänään kaupungilla pakettiauton kyljessä. Vain yksi vaivainen koe edessä, jonka jälkeen ansaittu loma alkaa. Pitää välillä itseäkin muistuttaa siitä, kuinka paljon onnistumisia tämä vuosi on tarjonnut. Muutama epäonnistuminen hukkuu helposti kaiken sen hyvän sekaan.

Mätämunapää

Suomi on turvallinen maa. Koulutus on huippuluokkaa. Elämme hyvinvointivaltiossa. Perustuslakimme huutaa tasa-arvon puolesta. Hallituksemme pohjautuu demokratiaan. Korruptio on vähäistä ja poliitikot ovat luotettavia.

Mutta saturnuksen rengasjärjestelmä sentään, miten on silti mahdollista, että eduskunnassamme istuu rakettispagettiaivoisia munapäitä edustamassa kansaa? Kansanedustajat edustavat meidän, KANSALAISTEN, mielipiteitämme. Samalla he kuitenkin edustavat myös Suomea ja ovat tärkeitä työkaluja maamme kehittämisessä. Mutta heti kun joku pelle rupeaa jonglööraamaan ja tekemään kaikkea muuta, mikä ei sinne edustusrivistöön kuuluisi, menee usko koko touhuun.

En väitä, etteikö kansanedustajien joukossa olisi aina ollut muutama viirupöllö, joista olisi enemmän hyötyä tukkimiehenä jossain metsän siimeksessä. Satunnainen mätä yksilö siellä täällä on täysin normaalia ja ymmärrettävää. Perussuomalaisen jytkyn (taivas sentään mikä sana) jälkeen he vain ovat olleet enemmän esillä.
 No juu, enpä olisi uskonut alentuvani tähän persujen arvosteluun. Ei minulla varsinaisesti kyseistä puoluetta vastaan mitään ole, niitä munapäitä siellä vaan. Voisinpa murskata. Yhden kerrallaan. kräks.
Mielipiteitä saa ja pitää olla, mutta kehityksen jarruna ei tulisi olla. Puhumattakaan niistä, jotka koettevat alinomaan vääntää pakkia päälle ja palata huonompaan suuntaan.

Kyllä, olen turhautunut. Osa politikoinnista tuntuu olevan vain niin tyhjänpäiväistä kynän pyörittelyä, eikä mikään koskaan johda mihinkään.

Nöyrä hatunnosto kuitenkin niille, jotka yrittävät parhaansa. Onhan Suomi loppujen lopuksi hyvinvointivaltio, vaikkeivat kaikki ehkä niin hyvin voikaan.

We lived an adventure

Kevät on niin ihana, että meinaan jo räjähtää! Viime viikkokin oli yhtä kohokohtaa. Energiapiikki iski vappupäivänä, jolloin toteutin pakkomielteen, johon olin suunnitellut ryhtyväni jo vuosi sitten keväällä: pyöräilin Lahteen ja takaisin! Jee, matkaa tuli poljettua ainakin 35 kilometriä, ja pohkeet kiittää! Matkaa meni reippaasti tunnin verran, but don't blame me... Olin pyöräilly tuskin ollenkaan ennen tuota voimannäytöstä, joten pidin inhimillisiä taukoja matkalla. Toisin sanoen siis kaadoin pykän ojaan, levittäydyin auringon lämmittämälle asfaltille venyttelemään ja hörpin vettä. Koska Suomi on vapaa maa, heh heh.

Kuvat on perjantai-illalta, joka sujui oikeeeeen makoisasti pallotellessa auringon paisteessa. Niinpä, aurinko ja ilta samassa lauseessa! Joo joo, tiedän että kesä on tavallaaan jo täällä, mutta mä en vaan uskalla luopua takista. Aamuisin on vielä niin kylmä...

Lauantaikoulupäiväkin tuli taitettua suht iisisti, koska aamupäivän tanssittiin, ugh ugh, afrikkalaista tanssia. En oo mikään tottunut "esiintyjä", joten oli mukavaa vaihtelua loistaa parrasvaloissa.

             Vitsi vitsi, eihä siellä takarivissä mitään valoja paistellu.

Samana lauantaina ehdin vielä Sipooseen ukin luo mustikkapiirakkaa haukkaamaan ja sieltä Espooseen iltaa viettämään. Miks viikonloput menee aina lopulta siihen että sunnuntaina rojahdan sänkyyn makaamaan ja ymmärrän kuin ensimmäistä kertaa elämässäni että herdelleijaa tuo, tuo, tuo ja tuokin koulujuttu tekemättä! Pinnistän ponnistan vielä viimeiset viikot. Jotenkin siinä samalla pitäisi ehtiä tekemään vielä miljoona kaksi muuta asiaa. 

Kun on onnellinen ja nauttii elämästä, hykertelee maistellessaan jokaista pisaraa, joka elämän mehuista suuhun tipahtaa, sitä haistattaa helposti kukkaset koululle ja muulle turhuudelle. Vähintään kerran viikossa lennän unissani toiselle puolelle maailmaa ja jätän kaiken vastuun taakseni, haaveilen elämästä, jonka sisällöstä saan itse päättää. Vain olla ja nauttia elämästä. Hetken voi unelmasta nauttia, kunnes kaikki särkyy herätyskellon pirahtaessa varhaisena maanantaiaamuna. Onnen hetket ovat enää vain kauniita muistoja. Muistoja, jotka seuraavat meitä loppuun asti. Lämpimiä tuulahduksia, leikkisiä valonpilkahduksia. Nostavat hymyn huulille kirpakassa aamuhuurteessa bussipysäkillä. 

Lukiota kestää, koska se on portti seuraavaan huoneeseen tällä elämän matkalla. Minun ei tarvitse valita koulun ja elämän välillä. Miksen voisi saada molempia?

Never give up, it's such a wonderful life

Tyypit hei, miltä tuntuu kun tärykalvo puhkee? Pientä poltetta oikeassa korvassa tässä ollut, mutta ei kai siinä mitään vakavaa.

Korvista puheen ollen, tulipa tilattua vihdoin uudet kuulokkeet. Turkasen nappikuulokkeet alkoivat jo muistuttaa keskiaikaisia kidutusvälineitä. Hip hei ja trallallei, kohta saa taas ruuhkabussissa lentää kauas, kauas pois ja katkaista yhteydet pahaan maailmaan jos on tarvetta.

It's got to be-e-e-ee peeerfect, it's got to be worth it!

Miksi ihmeessä kaikki menee näin hyvin? Viime viikolla pääsin Ylelle kesätyöhaastatteluun, ja vaikka homma ei sitten napannutkaan, niin heti oli toinen paikka minne soittaa. Joten kesäduuni plakkarissa! Päiväkotiin räkäisiä, kuolaavia naperoita hoitamaan, hehkeetä! Ei vaan, hieno työhän tuo on. Tärkeintähän on että saa rahaa arvokasta työkokemusta.
Eikä se työhaastattelu Ylelläkään ihan turha ollut. Koska aws, se paikka! Radiotalo! Ja Pasila! Luppoaikaa kuluttaessani pupujussina Helsingissä myös käväisin, ja fiilistelin millaista siellä olisi sitten asua ehkä joskus. Hiukan sais kyllä aikaa kulua, etten eksyis siellä ihan joka toinen päivä.

Suunta kohti Pasilaa! Oliskin.

 Eilen ja tänään oon ollut afrikkalaisten rytmien vietävänä. Koulun Keniaan suuntautuneesta kansainvälisyyskurssista on siis kyse. Eilen aloitettiin tanssiesityksen harjoittelu ja voi BA DUM TSIHHH kun sai paukuttaa rumpua ja tanssia jotain heimotanssin kaltaista (?). Ensi viikolla jo esitys, että no pressure. Hoopona oon takarivissä mukavasti poissa näkyviltä, vaikka on mulla toki muuvit hallussa.

Ens viikolla vappu ja munkinpaistot, sen jälkeen äitienpäivä. Ollaan muutaman kaverin kanssa järkkäämässä ihan himoupeeta yllätysohjelmaa meidän äideille. Suunnitelmissa on ensin vähän itkettää niitä haikeilla muistoilla, sitten naurattaa meidän upealla amatöörishow'lla ja lopuksi vielä tuupata tanssilattialle koko lössi... Saa nähä mikä onnistuu ja mikä ei. Siinähän se hienous onkin, no one knows for sure whats gonna happen!
Tapahtumantäytteistä kevättä siis luvassa... Katotaan kuukahdanko jossain vaiheessa vai riittääkö aurinkoenergia.

Ilmiö nimeltä liikunta

Täällä yksi onnekas eloonjäänyt kömyää junaonnettomuuden raunioista. Vai oliko se rahtilaiva, kuorma-auto vaiko kenties iso, pelottava pontso, en ehtinyt nähdä kun se rymisti niin äkkiä pois. Oli mikä oli, olo on kuitenkin aika loppuunpalanut. En arvannutkaan, että viikon lomalta palaaminen ja takaisin arjen muottiin sovittautuminen veisi näin paljon voimavaroja ja useamman päivän.

Rättipoikkiväsymystä selittää osaltaan tämä ihme urheilutoiminta, mitä oon harrastanu ainakin - noh, viikon päivät. Normaalisti uhreilullisuuteni rajoittuu siihen, että aamulla juoksen bussiin, koulupäivä ravaan viisikerroksista koulurakennusta ylös alas, ja kotimatkalla saatan jäädä yhden pysäkin aikaisemmalla, jos sattuu olemaan hyvä sää. Tiedetään, on se aikamoinen uhraus, varmaan sata metriä.
 Tuossa lomalla löysin kuitenkin luistimeni. Tiistaina oli sitten urheilupäivä ja päädyin luistelemaan iltapäiväksi. Oli kivaa ja ihan älyttömän vapauttavaa kiitää lähes autiolla, futiskentän kokoisella, tasaisen kiiltävällä jäällä. Autiota oli siinä vaiheessa, kun kaikki oli jo lähteneet pois. Siihen verrattuna Nastolalaisen yläkoulun tänäkin vuonna valitettavan muhkurainen jää ei ole mitään.

 Eilen sitten oli vaihteeksi liikuntatunnilla luistelua, ja siellä hymy korvissa itsekseni myhäilin, kun opettaja kysyi, onko ketään, kuka ei vielä tänä talvena ollut kokeillut teriään. Pääsin siis kokeilemaan ringetteä, enkä kyllä oikein tajunnut lajin hohtoa.

Opettaja: "Ottakaa itsellenne mailat"
Minä: "Excuse-moi, tämäkö maila? Juustotikku?"

No joo, heiluttiin siellä sitten niillä tikuilla ja VOITTO KOTIIN vaikka tärkeintähän ei ole voitto, vaan... okei, tää on ihan liian kulunut fraasi.

Täytyy vielä mainita, että kokeilin keskiviikkona yhtä täysin uutta lajia: talvipyöräilyä. Pyöräily on tuttua, talvi vähän liiankin tuttu, mutta ei talvipyöräily. Hienot fiilikset jäi siitäkin extremelajista, mitä nyt pikkasen suti ylämäkiä polkiessa. Mutta hei, äärimmäiset ongelmat vaativat äärimmäisiä tekoja. Niiiiin, siis kirjaston kirja oli myöhässä ja kirjastoon piti päästä.

Kaiken tuon liikkumisen päälle vielä lomanjälkeinen sähellys ja niin mukava kirja, että nukkumaanmenoaika venyy helposti sitä lukiessa, oli sanomattakin selvää, että perjantaina odottaisi hemmotteluilta. Koulupäivä venytettiin kuitenkin ensin äärimittoihinsa, kun piti iltapäivätunnilla kuunnella musiikinopettajamme raporttia hiihtoloman Kenia-matkastaan. Projekti on osa koulumme kansainvälisyyskurssia, joka keskittyy Keniaan. Kurssin huipentumana on matka Keniaan ensi syksynä, ja tämä raportti sai todellakin vatsanpohjan perhoset heräilemään talvihorroksestaan. Tuntuu niin epätodelliselta päästä niin kauas ja niin erilaiseen kulttuuriin... Täällä blogissa lisää tietoa projektistamme ja paljon mielenkiintoista juttua Keniasta, sen luonnosta, politiikasta ja vaikka mistä!

Kun sain vihdoin laitettua pillit pussiin koulupäivän osalta, suuntasin Sokokselle ja aloitin shoppailun: perunalimppua, Porte Salut -juustoa, juurstoraetta, Demi ja ah vihdoin Charlie Chaplinin Diktattori, pitkän etsinnän jälkeen löytyi sekin. Eikä maksanut minulle pennin hyrrää, kiitos S-ryhmän lahjakortin!

Plussan puolella

Lämmin jälleennäkeminen sateen kanssa! Innostus huitelee jossain tuolla kattopalkeissa asti, eikä millään malttaisi pysyä takki niskassa tai lapaset hyppysissä, kun taivaalta ripottelee vettä. Tilulilu lei, järki lähti menemään hei.

Kuluva lomaviikko on antanut aikaa löhötä, uppoutua kirjojen maailmaan, ja homehtua olohuoneen sohvalle. Ennen kaikkea olen ehtinyt heittää vesilinnulla koulua ja opiskelua. Ilmottaudun vapaaehtoisena Aleksanterinkadulle saarnaamaan siitä, kuinka lekottelu on ehdottomasti makeampaa eloa kuin kehoa ja sielua kuristava harmaa arki!

Pari päivää oli toki pakko olla kipeänä, ettei vaan tulisi yhtä ainutta poissaoloa tähän lukuvuoteen. Vastustuskykyni on aika vekkuli jätkä; ensimmäinen lomapäivä, ja naps, ei enää elettäkään bakteerien torjumiseksi.
Mutta ah se tunne, kun katselet kelloa pirullinen virne naamallasi. Juokse juokse, tikitä ihan rauhassa, ajattelen. Tänään et minua muserra, tänään et saa minua tuntemaan syyllisyyttä olemassaolostani. Tänään minä kävelen hitaasti, luen elämän kannalta täysin turhaa teinidraamaa ja makaan lattialla, kunnes niska alkaa valittaa ääneen.
 

 

Kuitenkaan olo ei ole kuin tuhatvuotiaalla Ruususella. Koska asenne on ollut nimeltään hällä väliä viime päivinä, olen yrittänyt yllättää itseni tekemällä asioita, jotka nostattavat selkäkarvat pystyyn ja saavat vanhemmat haukomaan henkeään. Tiedättehän, joku ottaa tatuoinnin, toinen kokeilee vapaapudotusta jne. Minä kävin hiihtämässä. Ja todistaakseni, ettei se ollut vain hetkellisen mielenhäiriön aiheuttama erehdys, liu'uin ladulle uudestaan. Ja uudestaan.

 Ja sitten vielä paras juttu... JÄIN HENKIIN!! Hiihto ei ota hengiltä, good to know.

Vielä on viikonlopun mitan verran lomaa jäljellä, otetaan siitä siis kaikki ilo irti. Sunnuntai-iltana sitten matikanläksyjä ja historian ja ranskan ja... Niin, sunnuntai-iltana voi sitten palata takaisin entiseen. 

Freesimpää

Pienen suuria ongelmia blogin kanssa, se uusi uljas ulkoasu ei ollutkaan niin helppo värkätä kasaan, kuin mitä ensin luulin. Nyt ollaan kuitenkin himpun verran lähempänä omaa sisäistä visiotani, ei kuitenkaan vielä ihan... Meh, saattepa nähdä että viikon päästä en enää edes muista mikä siinä piti olla vialla.  Silmä tottuu nopsakkaan, rumaan ja kauniiseen. Sad but true.

Kauhee lagimagi ollu päällä viime päivät, koulukirjat huutaa huomiota, mutta en ehdoin tahdoinkaan haluaisi tahria sormiani niihin. Eikä asiaa timppaakaan helpota se, että koulussa on hulabaloo-viikko käynnissä, tahtoo sanoa abien penkkarit ja vanhojen tanssit. Yritä siinä sitten laskea matikkaa ja lukea Suomen autonomiasta, kun abit hoilottaa Piippolan vaaria korvan juuressa. Joo, ei ne meillä kotona rallata, yritin vain sanoa, että ne pilaa opiskelumeiningin. Hyi hyi, häpeäisivät.

Voi sitä hämmennyksen hetkeä, kun viattomana maanantaiaamuna mun aviot keksi yhdistää kaksi varsin tuttua naamaa yhdeksi marjaksi. Ymmärsin nimittäin ett tämä jätkä:

...on yhtä kuin tämä hyypiö:

Kiinnosti kuin kasa sontaa, am i right? Lohduttaa sitä paitsi kauheasti, että osaan nyt tunnistaa Martin Freemanin sen hörökorvista, mutten ole vieläkään tehnyt matikan läksyjä. Life is cruel.

Ca va bien

Uhups,

taisi vierähtää siinä kuukausi ellei toinenkin... Minkäs sille mahtaa, kun aika juoksee, laukkaa ja varmasti pinkoisikin pää kolmantena jalkana, mikäli sillä sattuisi olemaan pää. Tai ehkä onkin, en itse ole tavannut aikaa ihan noin silmästä silmään.

Yeah, taas eletään niitä aikoja, kun elämä viilettää ohi niin kovaa tahtia, että on vaikea pysyä kyydissä. Tuntuu kuitenkin hyvältä tuntea tuulen tuiverrus hiuspohjassa, tykkään olla mustelmilla kaiken menon jälkeen. Ainakin silloin tietää, että on ollut elossa.

Mulla on joku ongelma kevään suhteen... Se on jotenkin ihan ylivoimaisen paras vuodenaika. Tunnen itteni tosi kapeakatseiseksi ihmiseksi, kun kaikki mitä helmikuun alussa osaan ajatella, on kuinka aurinko tänään sinnitteli kolme minuuttia pidempään taivaalla eiliseen verrattuna. Talveahan tässä vielä eletään, pitäisihän minun se ymmärtää. Ei helmikuussa voi railata ulkoilmassa kevättakilla, sanoo järki. Vaan eipä siinä mitään, uhoaa tahto. Ja kevättakilla mentiin.
  Vähän vaan väristiin.

 Aurinko tykkää kiusata mua tolla hei täältä mä kurkkaan, ähäkutti enpäs kurkkaakaan -leikillä ja äiti joutuu vähän väliä repäsemään mut pehmoiselta pilvenhattaraltani, kun en millään malta uskoa, että ulkona on edelleen kamelinkorkuisia hankia ja että lunta sataa päivin öin, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Mutta hey who cares, katsellaan kamelia mieluumin.

Iltaa, kuuntelen 007-tunnaria ja etsin tumblrista hauskoja kamelinkuvia. Normipäivä, pärvinoimi.