Kuinka mahtavaa, että aurinko laskee jo iltapäivällä. Kesällä harmittelin sitä, etten koskaan nähnyt auringonlaskua, koska olin jo nukkumassa tai muuten vain sisällä suljettujen sälekaihtimien takana. Marraskuussa näen auringonlaskun, kun kiirehdin bussiin koulupäivän päätyttyä. Näen sen, kun haen päiväpostia tai kun lähden kävellen kauppaan. Paluumatkalla hämärän verkko laskeutuu lempeästi ylleni, ja hiljaisuus leviää hiipien ympärilleni.
Sama juttu aurinnousuissa. Enää minun ei tarvitse sättiä itseäni siitä, etten koskaan jaksa nousta ajoissa näkemään sitä taianomaista hetkeä, kun auringonsäteet maalaavat taivaankannen elämän väreillä. Se kulkee käsi kädessä kanssani aamulla bussipysäkille. Se on kohokohdassaan juuri silloin kun minulle parhaiten sopii, myöhäisenä sunnuntaiaamuna höyryävän kaakaomukin äärellä.
En ole aamuvirkku, en ole koskaan ollut. En koskaan nähnyt Paavo Pesusientä, koska se oli aamupiripäälapsille, jotka heräsivät viikonloppuisin ennen seitsemää ja joiden hetken rauhaa toivovat vanhemmat istuttivat palleroisensa television ääreen katsomaan meren pohjassa elävää pesusientä päästäkseen vielä hetkeksi nukkumaan. Minä olin niitä lapsia, jotka käyttivät jokaisen annetun mahdollisuuden nukkumiseen. Olen yrittänyt siirtää unirytmiäni juuri lumoavien auringonnousujen ja -laskujen vuoksi, mutten ole vielä ainakaan toistaiseksi onnistunut muuttamaan perimmäistä olemustani. Siksi talvikuukaudet ovat minun ja niiden herkimpien auringonsäteiden kuherruskuukausi. Onneksi näitä pimeitäkin kuukausia on Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi!