Seilorintuskaa

Tuska alkaa yltyä jo kestämättömäksi. Kaikkialla päätetään ja odotetaan päätöksiä. Hopi hopi. Lukio loppuu jo, minne menet? Lukio on kuin alus keskellä valtamerta. Jos et ole tilannut polkuvenettä valmiiksi, valinnut satamaasi, kävelet lankulta suoraan aaltojen syleilyyn. Vajoat pohjaan. Saappaanraksi. Laiva ei uponnut, upotti silti. Emme pelaa laivanupotusta, vaan laivastauppoamista.

Kävin vihdoin opolla sekoittamassa päätäni. Opo yritti kalastella unelmia sieltä. Väärällä  vieheellä. Passittaisivat sen vieheentekokurssille sen sijaan, että palkkaavat toisen askartelijan, jolla on peukalo yhtä keskellä kämmentä.
Vielä silloin, kahdeksan kellonlyömää sitten, päässä vihelsi tyyni luoteistuuli. Aurinko porotti kirkkaalta taivaalta, eikä kala syönyt. Opon pilkkimissession jälkeen alkoi kuohua. Tartuin hämmentyneenä paatin laitaan. Vene alkoi keikkua kohti lähintä mannerta. Sielläkö on minun satamani? Tuotako haluan elämältäni?
Hetki sitten myrsky alkoi yltyä. Entä jos kokeilisinkin sitä, tai tätä, tai olisiko tuo minun juttuni. Troolasin hämmennyksissäni kylmästä lämpimään, makeilta suolaisille vesille. Aallot voimistuivat, äkkiä olin myrskyn silmässä. Aalto paiskasi, tunkeutui laidan yli ja kasteli kengät. Kun nyt kerran tässä sopassa olen, ajattelin. Voin yhtä hyvin olla antamatta periksi.
Tapasin vanhan, viisaan kalastajakylän miehen, joka käski koetella rajojaan. Otin vaarilta neuvon, vastasin Aallolle "kyllä". Otin airot omiin käsiini ja aloin soutaa, huopaa. Ainakin minulla on airot, seuraavaksi tarvitsen kompassin.
Horisontti, pysy siinä. Olen tulossa.