This is my world, this is my arena

Enää tunteja lähtöön.

Kiinaan.

Se Kenia siis, jonne meidän piti kouluryhmän kanssa lähteä. Nairobissa tapahtuneiden väkivaltaisuuksien vuoksi kohde vaihtui, ja kunnolla sitten vaihtuikin. Hitsi, se on pitkä tarina. Ei menneillä niin väliä, tärkeintä että oollaan oikeasti lähdössä huomenna Kiinan maalle. Täysin vieraaseen kulttuuriin, vieraan kielen luo ja omituisen ruuan äärelle. Tekee mieli vaan kiroilla. Kiroilu alkaa silloin, kun tavalliset sanat loppuvat.
   Jännintä on se, että koska kaikki on tullut niin tiuhassa aikataulussa, ei vatsassa kutkutakaan tuttu jännitys. Lähinnä hämmästys ja epäusko siellä mongertaa. Nyt ei kuitenkaan saa jäätyä, muuten menee koko matka ohi. Täytyy avata mieli, vaikka kulttuurishokki pyrkii sitä sulkemaan.

Olen huono käyttämään kameraa. On masentavaa katsella kuvia jälkeenpäin, kun ymmärtää, että omin silmin nähtynä kaikki on aina paljon kokonaisvaltaisempaa ja upeampaa. Niinpä, silloin kun olisi ollut mahdollisuus imeä tuoksuja, ääniä ja maisemia, turisti kuvaa. Katsoo Kiinaa linssin läpi.
   Uteliaalle kotiväelle (ja facebookille) täytyy kuitenkin tuoda pala maailman väkirikkainta valtiota, vaikkakin sitten vain kaksiulotteisina.

24 ja puoli tuntia. Sitten ei enää pakata, sitten ei enää jossitella. Vaan mennään. Pelko, jännitys, kauhu, innostus, mielen räjähtäminen - kaikki on tervettullutta. Kunhan ei vain sitä lukkoon menemistä.

Kaikki aistit auki. Hengitää sisään, ulos. Ja sitten matikantunnille.