Jälleen yksi kasa maailmantäytteisiä päiviä takana. Hyvää (kasvis)ruokaa, jännitystä, naurua, hermostuneisuutta, noloja tilanteita, onnistumisia. Läksyjä, läksyjä, läksyjä. Tämä perjantai-ilta soi minulle parin tunnin yksinoloa - hiljaisuutta, josta en ole saanut nauttia viikkoihin. Koti on täynnä ihmisiä, koulu on täynnä ihmisiä, bussissa sentään saan rauhassa uppoutua Hotakaisen uutuuteen. 25 minuuttia rahisevia sivuja ja paperilla viliseviä sanoja, luksusta.
Tahtoisinko enemmän tunteja vuorokauteen? Enpä oikeastaan. 24 kultakimpaletta päivässä on enemmän kuin voin vaatia. Näen asian niin, että mitä täydempään onnistun änkemään aikatauluni, sitä autuaammilta hiljaiset hetket tuntuvat. Pelkästään matka kotiovelta bussipysäkille aamuseitsemältä auringon vasta herätellessä ilman molekyylejä saa mielihyvän hyrräämään sisälläni ja kehräämään onnellisena. Tunnen itseni etuoikeutetuksi elämään siinä hetkessä. Sillä hetkellä olen onnellisempi kuin olisin lottovoittajana tai menestyvänä liikenaisena. Niistä hetkistä saan voimaa, toivoa ja motivaatiota. Jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa ja ilman pahaa ei ole hyvää. Löydän sisäisen rauhani vasta, kun olen antanut kaikkeni ja koetellut rajojani. Sitä paitsi minusta tuntuu hyvältä ja luonnolliselta olla menossa. Ostan uudet kengät aina rakkaudella, sillä käytän kenkäparin aina niin loppuun, että teidän ansainneeni uudet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi!