Ca va bien

Uhups,

taisi vierähtää siinä kuukausi ellei toinenkin... Minkäs sille mahtaa, kun aika juoksee, laukkaa ja varmasti pinkoisikin pää kolmantena jalkana, mikäli sillä sattuisi olemaan pää. Tai ehkä onkin, en itse ole tavannut aikaa ihan noin silmästä silmään.

Yeah, taas eletään niitä aikoja, kun elämä viilettää ohi niin kovaa tahtia, että on vaikea pysyä kyydissä. Tuntuu kuitenkin hyvältä tuntea tuulen tuiverrus hiuspohjassa, tykkään olla mustelmilla kaiken menon jälkeen. Ainakin silloin tietää, että on ollut elossa.

Mulla on joku ongelma kevään suhteen... Se on jotenkin ihan ylivoimaisen paras vuodenaika. Tunnen itteni tosi kapeakatseiseksi ihmiseksi, kun kaikki mitä helmikuun alussa osaan ajatella, on kuinka aurinko tänään sinnitteli kolme minuuttia pidempään taivaalla eiliseen verrattuna. Talveahan tässä vielä eletään, pitäisihän minun se ymmärtää. Ei helmikuussa voi railata ulkoilmassa kevättakilla, sanoo järki. Vaan eipä siinä mitään, uhoaa tahto. Ja kevättakilla mentiin.
  Vähän vaan väristiin.

 Aurinko tykkää kiusata mua tolla hei täältä mä kurkkaan, ähäkutti enpäs kurkkaakaan -leikillä ja äiti joutuu vähän väliä repäsemään mut pehmoiselta pilvenhattaraltani, kun en millään malta uskoa, että ulkona on edelleen kamelinkorkuisia hankia ja että lunta sataa päivin öin, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Mutta hey who cares, katsellaan kamelia mieluumin.

Iltaa, kuuntelen 007-tunnaria ja etsin tumblrista hauskoja kamelinkuvia. Normipäivä, pärvinoimi.