Aurinkovoimalla

Viidesmiljoonas aamu, joka alkoi ajatuksella: "Ummmmh sai olla viimenen kerta, kun valvoin noin myöhään..."
Ihan sama, kuinka monena iltana menen liian möyhään petiin. Ihan sama, kuinka monena aamuna jousipatja muuttuu magneetiksi, joka vetää puoleensa tummia renkaita silmien alla elefanttiarmeijan voimalla. Ei väliä, vaikka haluaisin haudata kasvoni lämpimään ja pehmeään tyynyyn enemmän kuin kuolleet haluavat elää. Silti, joka ikinen aamu nousen ylös. Nousen, möyryän, ryömin, rukoilen armoa - ja olen jalkeilla. Pitäisi varmaankin olla kiitollinen siitä, että syvällä tietoisuuteni takana tiedän, että meneminen on aina parempi vaihtoehto kuin jääminen. Jos menet, voit aina tulla takaisin. Jos jäät - jaa, en tiedä. En ole hetkeen jäänyt.

Kävellessäni aamulla pimeässä, kylmässä, täysikuun ja katuvalojen kilpaillessa kauneimmasta loisteesta, huomasin edelläni kulkevan tytön levittävän kätensä siiviksi. Siellä pimeässä, kylmässä ja keskellä suojatietä. Tyttö levitti siipensä ja lennähti ilmaan katukivetyksestä ponnistaen. Katsoin perään hämmennyksissäni.

Kotimatkalla painoin stoppia, heilautin hyvästiksi kuskille ja jäin pois kyydistä. Aurinko oli noussut. Pidin pienen hiljaisen hetken sen kunnioitettavalle ponnistukselle nousta valaisemaan aamupäivääni. Aurinko paistoi matalalta luoden pitkiä varjoja kaikesta, mitä minun ja auringon välillä oli. Taloja, puita, alikulkusilta. Kultaiset, äänettömät valonsäteet kiirivät kapeina heiveröisellä hangella sytyttäen tuleen jokaisen lumihiutaleen. Valo hioi taivaalla leijalevasta lumesta häikäiseviä timantteja.
 Vilkaisin ympärilleni varmistaen, ettei missään ollut ketään. Suljin silmäni ja kohotin pönäkät, toppatakin verhoamat käteni yhdeksänkymmenen asteen kulmaan sivuilleni. No, lennä.

Ei pidä välittää, jos joku väittää, etteivät ihmiset lennä. Ihminen ei ole vain lihaa ja luuta. Ihminen on lihaa, luuta ja sielu. Kaksi ensimmäistä ovat liian raskaita siipien nostettavaksi. Se kolmas taas - liitää kepeämmin kuin vastasyntynyt kolibri.