Bunkkerissa

Hei, olen 18 vee tyttö Nastolan peräkyliltä. Harrastan arjen huumoria, selittämättömiä tunnepurkauksia sekä ongelmallisiin tilanteisiin hakeutumista. Tykkään kissoista ja elämäni epäkohtien vuodattamisesta nettiin.

Tänään piti olla täydellinen opiskelupäivä. Heräsin aikaisin, keitin itselleni mikropuuron ja lähdin kirjaston hämyyn Laudatur 6: Todennäköisyys ja tilastot -kirja kainalossani. Puolitoista tuntia myöhemmin pakkasin tavarani turhautuneena ja mitään aikaansaamattomana. Kiersin kaikki mahdolliset auki olevat vaatekaupat, kun kerran kaupungissa olin. Suurin osa oli kiinni, joten pian istuin bussissa entistäkin turhautuneempana ja hikisenä toppatakissani.
 Halusin vain kotiin keittämään itselleni tomaattikeiton pussista. Isä halusi lasagnea. "Ei se niin vaikeeta voi olla. Äiti tekee tätä koko ajan." Mitä useampi kokki, sen sakeampi soppa, olisi pitänyt tietää.
  Olette varmasti kuulleet lämminverisestä ja äänekkäästä Etelä-Eurooppalaisesta kulttuurista. Italiassa ystävällinen torikauppiaan ja asiakkaan välinen kovaääninen keskustelu saattaa kuulemma ulkopuolisen korvaan kuulostaa tuliselta riidalta. No, Turkki on siinä Italian vieressä heti Kreikan jälkeen. Kun me siis huudettiin kilpaa jauhelihan rasvaisuudesta (isän mielestä jauheliha ei ollut rasvainen, kaikki se oranssi neste oli kuulemma tomaattia), ei ollut kyse mistään vakavasta.
  Anyways, lopputulos oli ainakin päällepäin ihan kiva. Se näytti kovin lasagnemaiselta. Isä haarukoi sitä nyt siellä kavereidensa kanssa, eikä ainakaan vielä kukaan ole noussut pöydästä ennen aikojaan. Henkilökohtaisesti pidin viisaampana liueta paikalta, jottei kukaan voisi kysyä, kuka teki ruuan. Istun mieluummin täällä vähän niin kuin pommisuojassa.

Okei nyt ne puhuu siitä ruuasta. Tarviin paremman äänieristyken.

Aurinkovoimalla

Viidesmiljoonas aamu, joka alkoi ajatuksella: "Ummmmh sai olla viimenen kerta, kun valvoin noin myöhään..."
Ihan sama, kuinka monena iltana menen liian möyhään petiin. Ihan sama, kuinka monena aamuna jousipatja muuttuu magneetiksi, joka vetää puoleensa tummia renkaita silmien alla elefanttiarmeijan voimalla. Ei väliä, vaikka haluaisin haudata kasvoni lämpimään ja pehmeään tyynyyn enemmän kuin kuolleet haluavat elää. Silti, joka ikinen aamu nousen ylös. Nousen, möyryän, ryömin, rukoilen armoa - ja olen jalkeilla. Pitäisi varmaankin olla kiitollinen siitä, että syvällä tietoisuuteni takana tiedän, että meneminen on aina parempi vaihtoehto kuin jääminen. Jos menet, voit aina tulla takaisin. Jos jäät - jaa, en tiedä. En ole hetkeen jäänyt.

Kävellessäni aamulla pimeässä, kylmässä, täysikuun ja katuvalojen kilpaillessa kauneimmasta loisteesta, huomasin edelläni kulkevan tytön levittävän kätensä siiviksi. Siellä pimeässä, kylmässä ja keskellä suojatietä. Tyttö levitti siipensä ja lennähti ilmaan katukivetyksestä ponnistaen. Katsoin perään hämmennyksissäni.

Kotimatkalla painoin stoppia, heilautin hyvästiksi kuskille ja jäin pois kyydistä. Aurinko oli noussut. Pidin pienen hiljaisen hetken sen kunnioitettavalle ponnistukselle nousta valaisemaan aamupäivääni. Aurinko paistoi matalalta luoden pitkiä varjoja kaikesta, mitä minun ja auringon välillä oli. Taloja, puita, alikulkusilta. Kultaiset, äänettömät valonsäteet kiirivät kapeina heiveröisellä hangella sytyttäen tuleen jokaisen lumihiutaleen. Valo hioi taivaalla leijalevasta lumesta häikäiseviä timantteja.
 Vilkaisin ympärilleni varmistaen, ettei missään ollut ketään. Suljin silmäni ja kohotin pönäkät, toppatakin verhoamat käteni yhdeksänkymmenen asteen kulmaan sivuilleni. No, lennä.

Ei pidä välittää, jos joku väittää, etteivät ihmiset lennä. Ihminen ei ole vain lihaa ja luuta. Ihminen on lihaa, luuta ja sielu. Kaksi ensimmäistä ovat liian raskaita siipien nostettavaksi. Se kolmas taas - liitää kepeämmin kuin vastasyntynyt kolibri.

Eksymisen jalo taito

 

   Lastensaduissa äidit, mummot ja valkoiset kuningattaret kehottavat aina pysymään polulla. Äläkä vain poikkea polulta, tai muuten - jotain hirveää. Kukaan ei koskaan kerro mitä, mutta samalla hetkellä kun metsään aikova kuulee tämän oivan neuvon, päättää pieni Paavo Pesusienen miniatyyrihahmo Punahilkan pään sisällä, että siltä polultahan me sitten poiketaan. Niin se menee, että polun viertä kasvaa kauniita lemmikkejä tai kultaisia sieniä, jotka sitten johdattelevat pahaa-aavistamattoman retkeilijän syvälle metsän siimekseen joko metsänhaltioiden vankityrmään tai suden suuhun. Toisin sanoen, lapsuuteni roolimallit opettivat minulle, että eksyminen on huono juttu, ja että polun kadottamista seuraa yleensä kuolema.

En pidä itseäni kovin luovana lapsena sanan varsinaisessa merkityksessä (koska vaikka päässäni tapahtuu paljon, harvoin saan luotua siitä mitään konkreettista), mutta mielikuvitukseni maalailee tälläkin hetkellä kalanpyrstöjä Niagran putousten vaahtoihin. Pienempänä (tarkoitan siis fyysisesti pienemmän kokoisena, mieli oli varmasti silloinkin jo suuri) näin jatkuvasti painajaista, jossa eksyin matkalla kouluun. En ala kummastelemaan unen omituisuutta tai epäjohdonmukaisuutta, koska olen vuosien mittaan hyväksynyt sen, että unet nyt vain ovat sellaisia kuin ovat. En ole vieläkään ymmärtänyt, miksi niiden pitää olla niin hämmentäviä, mutta olen oppinut elämään asian kanssa. Unessa siis olen lähdössä kouluun, aikaisin aamulla, kaikki neljä raajaa tallella. Kuljen tuttua reittiä eteenpäin, kunnes kohotan katseeni, enkä enää tiedä missä olen. Uni jatkuu, pahiksia ja puukkoja tulee eteen, sitä sun tätä, pääsemättä koskaan perille kouluun. Enkä edes poikennut polulta. Kuinka julmaa, kiitti vaan Paavo Pesusieni.

Äiti on aina vitsaillut, kuinka en löytäisi lähikauppaan edes täällä kotona. Mikä on tietysti täyttä puppua, hommahan alkaa jo sujua nyt kun ollaan asuttu täällä kahdeksan vuotta. Päässäni lojuu paljon kalanpyrstöjä, muttei sentään yhtään navigaattoria. Nyt kun sain ajettua ajokortin, äiti pitää kustannuksellani hauskaa kahta kauheemmin.
"Käännytään sit sinne Uponsillalle."
"Okei, siis tosta kohta... Nyt?"
"Ei ku seuraavasta."
"No nyt?"
"Ei sinne työmaalle."
"Aa... No nyt?"
"Joo."
Ryhmityn oikeaoppisesti vasempaan reunaan, laitan vilkun päälle ja -
"Noh, vasemmalle sun piti mennä! Siel päin mitää siltaa ole!"
 Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Näitä tilanteita sattuu päivästä toiseen. Jos joku joskus todistaa, että Matrix on olemassa, pyydän häntä lataamaan aivoihini suuntavaiston. Ei tarvitse olla mitään mutkikasta, kunhan on ne perusjutut, niin kuin pohjoinen, etelä, vasen ja oikea...

Jostain syystä suunnistus oli kuitenkin ainoa laji, jossa niitin opettajalta hyväksyntää yläasteen liikuntatunneilla. Kai kartanlukeminen vaatii jotenkin enemmän loogista päättelykykyä kuin vaistoa.

Eksyin jossain vaiheessa postauksen perimmäisestä tarkoituksesta, mutta hei - ei eksyminen aina ole huono juttu! Sitä saattaa löytää vaikka tien Narniaan. Kolumbus eksyi matkalla Intiaan, mutta päätyi Amerikan mantereelle aiheutten läjäpäin kansojen verisiä yhteentörmäyksiä. Myös tiensä kadottamalla voi saada paljon aikaan!

Ah niin aistikkaat ja mielikuvitukselliset kuvat ovat uudenvuodenaaton huumassa räpsittyjä taideteoksia. Pidettiin pikkusiskon, kaverin ja sen kameran kanssa hauskaa. Näistäkin kuvista parhaat syntyivät vahingossa, suunnitellulta polulta poiketessa.

Vuoristorataa, ylös, alas

Joskus kuvittelen olevani aikuinen. Luulen olevani valmis kantamaan itse vastuun, huolehtimaan omista ja jopa muidenkin asioista. Hairahdun ajattelemaan, että olen valmis. Uskon kokeneeni paljon ja käyneeni läpi rankkoja hetkiä, ja luulottelen itselleni, että ne ovat muuttaneet minua.

Sitten tulee tiistai-ilta, jolloin muistankin olevani vain lapsi, joka rakastaa Iron Mania ja Wolverinea eikä osaa lopettaa suklaan mättämistä ajoissa. Matonen, joka pimeinä illan tunteina lupaa ja vannoo panostavansa koulutyöhön, tekevänsä ahkerasti töitä unelmiensa eteen. Herää aamulla, repii peiton pois päältään, raahautuu kouluun. Leikkii elävää kuollutta, raahautuu kotiin ja lösähtää sohvalle. Nukkumaan mennessä sama rumba alkaa alusta, loputtomat vakuuttelut paremmasta huomisesta.

 Ikuinen optimisti jököttää sydänlihasteni laella ja inttää: vielä joku päivä. Onko siinä mitään pahaa? Ei se ole sen onnettomampaa kuin että takoaisi päähänsä, ettei mikään koskaan muutu. Valehtelu on synti.

Sauna on lämmin, vaikkei ulkona ole pakkasta

Ei koskaan ajoissa, mutta tuleepahan tehtyä.
Koko loma oli aikaa saada hommat pois alta - silti kiitän Luojaa siitä, että vielä huomenna on loppiainen ja vapaapäivä. Vielä yksi päivä aikaa, melkein kuin lisäaikaa. Matikkamaanantai odottaa, mikäs muukaan!

Ennen ylppäreitä tulee olemaan vielä vaikka kuinka paljon tekemistä. Vielä paljon valvottuja öitä, hikeä ja kyyneleitä. Raakaa työtä. Oppimisen iloakin siellä päivää piristämässä. Välillä sitä pysähtyy miettimään, mistä tässä maailmassa on oikein kyse. Onko tarkoituksena antaa kaikkensa, repiä keho ja mieli hajalle, jotta olisi lopputulos, jota hengästyneenä ja kaikesta selvinneenä ihailla? Vai onko tarkoitus kenties nauttia, maistella ja tuoksutella, ottaa rennosti ja juoda hyöryävä kaakaonsa hitaasti loppuun?

 

 

Ristiriita velloo yhä sisälläni. Toisaalta, jos en kerran koskaan tule pääsemään siitä eroon, parempi opetella elämään sen kanssa. Ehkä voin nyt seuraavien parin kuukauden ajan kuvitella olevani lahjakas ja ahkera nuori, joka tietää kutsumusammattinsa ja aikoo antaa kaikkensa saavuttaaksen unelmansa.

Tammikuu, eikä vieläkään sen enempää lunta kuin pakkastakaan. Jaa, eipä kai voi vaatia muilta, kun ei itsekään osaa olla normaali.

Taivaanrannanmaalari maalas unelmia

Hiphei, vuosi vaihtui ja raketit paukkui! Vietin uudenvuoden oikeen mukavissa merkeissä, söin paljon ja sytyttelin pienempieni puolesta tankkereita, lentokoneita, ampiaisia, lepakoita, sähikäisiä ja mitä vielä. Ensi vuonna ostetaan yks iso ja kallis pata, kattellaan sen suihkimista aikamme ja ihaillaan loppuilta naapureiden näytöksiä. Noiden pikkaraisten kikkareiden kanssa näpertelimiseen turhaantuu viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa tihuttaa pientä märkää sadetta. Kauhee kun musta on kasvanut iso ja tylsä ihminen, en enää sähikäisistäkään innostu.

Okei oli kivaa totta kai, eikä näpitkään jäätyneet kun ei sitä pakkasta ollut. Sais kyllä tulla. Tiedä häntä, josko vaikka suksille nousisin hankien laskeuduttua. Porukka skitsoo, kun oli musta joulu, ihan niin kuin oikukas sää olisi jotain uutta tässä maassa. Toisaalta on ihan oikeutettua kaivata hehkuvia hiutaleita tähän pimeyteen, ite oon tässä lomalla sortunut aika monta kertaa Fazerin siniseen, kun ei energiaa, luonnonvaloa, muualta saa. Mieltä lämmittää tieto siitä, että vaikka pakkaset on vasta tulossa, ollaan jo matkalla kohti valoa. Päivät pitenee koko ajan, auringonpaiste odottaa meitä mörriäisiä jo kärsimättömästi.

Kulunut vuosi ylitti taas odotukset. Ilo koostui sekä pienistä että suurista asioista. Mun on välillä vaikea käsittää, kuinka elämä onnistuu yllättämään joka kerta niin perinpohjaisesti. Vuoden lopussa lopputulos on aina yhtä arvaamaton ja juuri kun ehdin ajatella, että tämä oli elämäni hienoin hetki, tulee eteen jotain vielä hämmästyttävämpää. Juuri kun luulin oppineeni tuntemaan itseni, löydän peilikuvastani jotain uutta. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Ajattelevani eri ihmisiä. Huomaan sanoneeni asioita, joiden en tiennyt olevan sisälläni. Ihminen muuttuu jatkuvasti, sisältä ja ulkoa. Toivottavasti en koskaan kyllästy hämmästelemään sitä jatkuvaa muutosta. Mistä se kumpuaa? Se on ihme.

Odotan siis vuodelta 2014 lisää ihmeitä. Joululoma lähenee loppuaan, enkä muista koskaan kaivanneeni lomaa, lepoa mielelle ja ruumiille, näin paljon. Tällä kertaa loman loppuminen ei merkitse samaa kuin aina ennen. Palaan oppimaan ja raatamaan, kyllä, mutta tämän jälkeen alkaa viimeinen rupeama nykyisessä koulussani. Enää vain hiukka koulunpenkkiä, sitten ylppärit ja - BANG. Kauan tuntemani maailma päättyy. 12 vuotta putkeen olen käynyt koulua. 12 vuoden ajan elämäni on koostunut pääasiassa koulunkäynnistä ja lomista. Olen ollut sidottuna tuohon laitokseen 12 vuotta. Mitä tämän jälkeen tapahtuu? Luultavasti ei mitään mullistavaa, elämä vain jatkaa kulkuaan ja sopeudun uuteen tilanteeseen. Silti, tuntuu vähintäänkin hassulta. Saa nyt nähdä, mitä tapahtuu. Enhän minä muutakaan voi. Odottaa ja nähdä. Odotellessa voisin vaikka elää tämänhetkistä elämääni. Valmistautua ylppäreihin ja piilottaa suklaat johonkin kauas pois. Saunaan vaikka.

Toivotukset tulee vähän jälkijunassa, mutta onnellista uuttavuotta nyt kumminkin!