Miksi pelkään pieniä lapsia

Rakastan lasten kanssa touhuamista ja maailman tarkkailua kaksivuotiaan tasolta, mutta pienissä lapsissa on myös puolia, joihin suhtaudun melko varautuneesti. Niin paljon kuin pidänkin pikkuisista palleroposkisista kakkaroista ympärilläni en osaa kuvitella ryhtyväni luokanopettajaksi tai tarhatädiksi tai vastaavaksi. Koska joskus pelkään lapsia. Haha tosi hauskaa, lapsifobiaa. En halua olla julma. Silti, tässä tulee lapsirakkaan teinin tunnustukset. Kauhunhetkeni babysitterinä.

1.Tuhat ja yksi tapaa käyttää mielikuvitusta
Kaikki me olemme olleet joskus lapsia. Lapset leikkivät ja puuhastelevat ja joskus homma riistäytyy käsistä ja nukkeleikit muuttuvat hirttäjäisiksi (viittaan tällä tietenkin niihin vanhanaikaisiin barbeihin, joilta sai pään irti). Lapset katsovat maailmaa niin eri näkökulmasta, ettei heistä ole välttämättä ollenkaan kummallista, että barbi kurvailee tohveliautollaan ilman päätä. Se on vain hervottoman hauskaa. Täysin normaalia. Jokapäiväistä arkea. Ja myös hemmetin karmivaa.

2. Ikiliikkuvat hilavitkuttimet
Lapsenvahtikeikka alkaa hyvin. Katsotaan telkkaria, tehdään palapeliä, keinutaan pihakeinussa, pompitaan trampoliinilla ja rakennetaan maja sohvapöydän alle. Sen jälkeen vielä leivotaan keksejä, pelataan lautapeliä, hypitään ruutua ja twistataan. Uudestaan ja uudestaan. Osoittamatta minkäänlaisia väsymyksen merkkejä. Mistä lapsi löytää kaiken sen energian? Vielä tärkeämpi kysymys: mihin me isot ihmiset olemme sen kadottaneet?

3. Järjenvastainen mieli
Kun minulla syttyy väittely pikkusiskoni kanssa, vetoan aina korkeampaan koulutusasteeseeni ja laajempaan elämänkokemukseeni. Toisin sanoen: olen elänyt tällä maapallolla 7 ja puoli vuotta sinua kauemmin, tiedän kyllä mistä puhun. Kymmenvuotiaaseen tämä menee täydestä, hän hyväksyy auktoriteettini ja jatkaa jupinaa itsekseen. Tai kirkuu kovempaa kuin minä papatan. Niin tai näin, pienen lapsen kanssa tämä ei toimi. Kaksivuotias katsoo jäkättävää aikuista (niin, ollaanpa sitä nyt NIIN aikuisia t. neiti 18 vee) tasan kaksi sekuntia, kääntää päänsä ja jatkaa kissan hiekkalaatikon analysoimista. Tieto ei ole valtaa. Kissanhiekka on mielenkiintoisempaa kuin luento ihmisiä tappavista viruksista.

...ja luultavasti vielä moni muukin asia, jotka eivät nyt vain tulleet mieleen. Unohdinkohan jotain olennaista?

On paljon asioita, joita isojen ihmisten tulisi oppia pienemmiltään. Lapsissa on sitä tiettyä koskemattomuutta ja kokemattomuutta, mutta se on heidän etunsa. Taaperon aikakäsitys on erilainen, ei välttämättä vääränlainen. Ei koskaan saattaa tarkoittaa ei juuri nyt, mutta ehkä jo huomenna. Paljon on puhuttu siitä, kuinka jokaisen pitäisi oppia elämään enemmän hetkessä ja nauttimaan elämän pienistä iloista. Lapset ovat yolon edelläkävijöitä. Itse yritän parhaani, menemättä kuitenkaan liiallisuuksiin... Esimerkiksi jäätelöpallon hierominen naamaan olisi varmasti hurrrrrjan mielenkiintoista ja stimuloisi tuntoaistia aivan uudella tavalla, mutta on sentään edes yritettävä käyttäytyä kuin ihminen ainakin. Valitettavasti. On sulauduttava normeihin. Esitettävä normaalia. Tylsää. Harmaata. Elotonta. Ei jäätelöä naamassa. Meh.

Onneksi aurinko laskee aikaisin

 Aurinko laskee koko ajan vain aikaisemmin, pimeys on jälleen laskeutunut yllemme. Ei pitäisi yllättää, sama näytös toistetaan joka vuosi. Silti jokaisesta marraskuusta voi löytää jotain uutta.

Kuinka mahtavaa, että aurinko laskee jo iltapäivällä. Kesällä harmittelin sitä, etten koskaan nähnyt auringonlaskua, koska olin jo nukkumassa tai muuten vain sisällä suljettujen sälekaihtimien takana. Marraskuussa näen auringonlaskun, kun kiirehdin bussiin koulupäivän päätyttyä. Näen sen, kun haen päiväpostia tai kun lähden kävellen kauppaan. Paluumatkalla hämärän verkko laskeutuu lempeästi ylleni, ja hiljaisuus leviää hiipien ympärilleni.
Sama juttu aurinnousuissa. Enää minun ei tarvitse sättiä itseäni siitä, etten koskaan jaksa nousta ajoissa näkemään sitä taianomaista hetkeä, kun auringonsäteet maalaavat taivaankannen elämän väreillä. Se kulkee käsi kädessä kanssani aamulla bussipysäkille. Se on kohokohdassaan juuri silloin kun minulle parhaiten sopii, myöhäisenä sunnuntaiaamuna höyryävän kaakaomukin äärellä.

 En ole aamuvirkku, en ole koskaan ollut. En koskaan nähnyt Paavo Pesusientä, koska se oli aamupiripäälapsille, jotka heräsivät viikonloppuisin ennen seitsemää ja joiden hetken rauhaa toivovat vanhemmat istuttivat palleroisensa television ääreen katsomaan meren pohjassa elävää pesusientä päästäkseen vielä hetkeksi nukkumaan. Minä olin niitä lapsia, jotka käyttivät jokaisen annetun mahdollisuuden nukkumiseen. Olen yrittänyt siirtää unirytmiäni juuri lumoavien auringonnousujen ja -laskujen vuoksi, mutten ole vielä ainakaan toistaiseksi onnistunut muuttamaan perimmäistä olemustani. Siksi talvikuukaudet ovat minun ja niiden herkimpien auringonsäteiden kuherruskuukausi. Onneksi näitä pimeitäkin kuukausia on Suomessa.

Kaukana, tuolla jossain

Ajatukset ovat tahmaisia. Ne kiertävät loputonta kehää, eivät koskaan pääse ulos. Yritän saada ne liikkeelle väkipakoin. Ensin tuupin lempeästi, houkuttelen niitä nameilla. Roikun kiinni lahkeessa ja maanittelen.

Jos ei hyvällä.

Tarraudun ja riuhdon, mikesivät ne jo liiku. Turhaudun ja lopulta hirtän ne köyden päähän ja raahaan perässäni. Taakka käy liian raskaaksi, en jaksa enää hangoitella vastaan. Lopulta lyyhistyn itkuisena maahan, vereeni tahriintunut köysi heikoissa käsissäni.

Avaan solmun, päästän ne vapaaksi. Luulen luovuttaneeni, olenkin viisastunut. Ne kasvattavat siivet ja kohoavat kepeinä siniselle syystaivaalle. Kohti etelää.

Eivät ne olleetkaan koskaan minun.

Mitä tahansa

Lukio taas kiusottelee. Ja matematiikan koe. En muka osaa mitään. Ja pyh. Osaan paistaa munakkaan, osaan sitoa kengännauhat ja ommella nappeja takkiin.

Muuttuuko kaikki paremmaksi, kun lukio on loppu? Aina, kun derivaatat ja integraalit pomppivat silmille, sanon itselleni: Enää tämä koeviikko. Ja ensi jakso. Ylppärit. Vapaus.

Tulevaisuus on niin salamyhkäinen. Paljon se suunnittelee, muttei ikinä kerro minulle mitään. Hyvin se työnsä on kuitenkin tähän asti hoitanut, joten eipä asiasta voi sitä moittia.

Minä menen nynt takaisin osittaisintegroinnin pariin. Ehkä vielä joskus tarvitsen niitä. Sitten voin lähettää matikanopelle kauniin kortin söpöllä kissankuvalla, ja kirjoitan korttiin ainoastaan:

 "KIITOS MAKKARATARINOISTA".

Kaikella rakkaudella.

I travelled the world and the seven seas

Palasin toki Kiinasta jo aikaa sitten, ihan ajallaan ja ehjinä päästiin suloiseen Suomeen. Mitä nyt yksi porukasta kärsi ruokamyrkytyksestä paluumatkalla (ei oikeesti ollu kivaa). Rankka reissu, mutta en mä mitään aurinkolomaa odottanutkaan. En kyllä viiden, kuuden tunnin yöuniakaan, mutta sellasta sattuu. Kierrettiin siis kamalalla kiireellä mitä omituisimpia museoita (nuudelimuseo u r my number one) ja tietysti Kielletyt kaupungit ja Kiinan muurit. Tunsin itteni ehkä ekaa kertaa elämässäni oikeesti turistiksi puskiessani siellä ihmismassojen läpi parin hassun temppelin takia. Niitä temppeleitä tulikin sitten nähtyä hiukka useampi yli tarpeen.

Kiinan muurilla

No ei, enpä tosiaan ollu koskaan tullu aatelleeks, että joskus vielä viilettäisin Kiinan muurilla. Näin jälkeenpäin ajateltuna kaikki tuntuu kovin kaukaiselta ja epätodelliselta; lennettiinkö me tosiaan about 10h suuntaansa, maapallon toiselle puolelle, majoituttiin perheisiin ja syötiin ruokia, joita oli parempi vaan pistää poskeensa kyselemättä sen enempää? Kaikki tapahtu niin nopeasti. Ja silti aika siellä oli unohtumatonta ja ainutlaatuista. Ehkä mä en vaan ole vieläkään palautunut koko matkasta.

Kuntokuuri vatsalle: lähes kaikki ruoka oli outoa, jopa nuudelit.

Kielletty kaupunki ja joku niistä miljoonista temppeleistä siellä.

Populaa siellä oli koko ajan ja joka paikassa, hyvä kun vessaan pääsi omaan koppiinsa. Paikalliset eivät peitelleet uteliaisuuttaan, joten tattadaa, ollaan varmaan kahdessasadassakolmessakymmenessä randomissa perhealbumissa tän jälkeen. Kinkit siis kuvasivat meitä kameroillaan ihan kadulla ohi kulkiessa.Vaikka mitä ne mua kummasteli, blondejahan ne palvoi. Ymmärrän nyt, miksi oppilailla riittää tarmoa panostaa opiskeluun; niiden luonteeseen kuuluu uteliaisuus.
Ihmiset oli silti superhyper ystävällisiä, vieraanvaraisuudesta 10+!

Sitten iski karu totuus ja paluu kouluun, koeviikko tässä polttaa jalkojen alla. Olisin halunnut heittää tähän jonkun kiinankielisen fraasin mutta pukinparta sentään, en mä enää mitään muista. Ni hao, päivää täällä toivottelen keskellä yötä.