Ei laaksoa, ei kukkulaa, ei vettä, rantaa rakkaampaa

Miten joku voi olla rakastamatta tätä ah niin kaunista Suomen maata? Tämä oli ensimmäinen kesäkuu YHDEKSÄÄN VUOTEEN, jonka olen viettänyt täysin Suomen maaperällä. Yhdeksän peräkkäisen vuoden ajan olen pyyhältänyt Turkkiin heti, kun koulusta on tullut lähtölupa. Tänä kesänä mikään ei menekään niin kuin pitäisi, koska halusin kesätöihin ja koska joskus vain tulee tehtyä tavallista huonompia päätöksiä. Mutta ei se mitään, tästä kuoriutuikin oikein mukava suomalainen kesäkuu.

Viime juhannus oli siis yhtä lailla ensimmäinen juhannukseni yhdeksään vuoteen. En odottanut juhannukselta muuta kuin vapaapäivää ja univelkojen kuittailua (univelkoja kesälomalla - karmivää, eikö?), mutta niin siinä vain kävi, että hetken mielijohteesta syntynyt ajatus matkasta Suomen luontoon otti kuin ottikin tulta alleen. Naputtelin hakukoneeseen "Suomen kansallispuistot", selasin listalta kauneimman kuvasarjan, ja niin lähdettiin Kolille, lähelle Pohjois-Karjalaa. Voitte arvata mikä biisi soi päässä Joensuusta Kolinkylälle.

Kauniista maisemista puhuttaessa käytetään yleensä termiä "henkeäsalpaava", mutta määränpäässä Paha-Kolilla henki kulki paremmin kuin koskaan aiemmin. Ahmin miasemia jokaisella aistillani, yritin epätoivoisesti piirtää täydellistä kuvaa muistiini. Otin muutaman valokuvan, mutta jätin räpsimisen sikseen, kun digipokkarini ei millään osannut vangita sitä kaikkea.

Vuohenputkiohukaisia ja puolukkasurvosta.

Kuvittelin ensin, että tästä tulisi varsin ahkera kesäloma, johon sisältyisi YO-kokeisiin valmistautumista ja töitä. Töiden ohella ehti sittenkin lomailla, ja viikonloppuisin on ollut aika täyteen buukattua.

  Niin se vaan on, että vaikka tykkään tyhjänpäiväisestä oleilusta ja kattoon tuijottelusta, alkaa kotona istuminen ahdistaa jo parissa päivässä. Maailmassa on niin paljon nähtävää ja koettavaa. Varsinkin Suomessa, sitä nähtävää ainakin. Toivon voivani joskus palata Kolille, ja muutenkin keirtää Suomea. Eikä ne hyttyset mitään meitä piinannut, vaikka niistä kovasti varoiteltiin, kärpäset enemmänkin.

 Vuohenputken lehtiäkin voi syödä, tiesittekös sitä? Minä olen elävä ja kävelevä todiste siitä, että ihan hyvin voi.

Adios

Keskiviikkona iltapäivällä jätin hyvästit nyt jo entisille työkavereille ja näkemisiin työelämälle. Olinkin jo kaivannut paluuta yksinkertaiseen opiskelijan statukseen. Tein töitä säälittävällä kunnan kesätyöläisen palkalla, mutta kokemuksesta jäi käteen paljon muutakin kuin vain sitä fyrkkaa. Opo, vanhemmat ym aikuiset ovat puhuneet paljon työelämästä ja työnteosta, mutta tämä kuukauden mittainen työjakso avarsi mieltäni paljon enemmän kuin kaikki elämäni tet-jaksot, taksvärkit ja lapsenvahtikeikat yhteensä. Opin työtätekevän aikuisen arjesta yhtä sun toista:

Ruokahuolto kusee. Joka ilta pitää keksiä, mitä kaapista löytyisi töihin vietäväksi. Ja aina se on mikrolämmitettyä, joten hyvästit tuoreudelle ja gourmeelle. Kiireisimpinä aamuina voi turvautua saarioisen roiskeläppään tai lihapiirakkaan. Tuli ikävä kouluruokaa.

Huokailu on hyvin todennäköistä ja yleistä. Itse huokaisin useamman kerran kotimatkalle lähdettyäni. Hengitin keuhkot tyhjiksi ja päästin samalla hiljaisen huokauksen. Ei onneksi jokapäiväistä.

Kahvipöytä on kuin wikipedia. Ehtymätön tiedonlähde, mutta hiukan epäluotettava, sillä siellä on vain sana sanaa vastaan. Siellä opin uusia asioita niin yläasteen opettajistani, kuin edellisen illan tv-ohjelmistakin.

Juokse, palkka, juokse! Kaikki on kivaa, ainakin lyhyellä tähtäimellä, koska kaikesta saa palkkaa. Luet satua lapselle, palkka juoksee. Syöt pullaa kahvitauolla, palkka juoksee. Istut pöntöllä - palkka juoksee edelleen!!

Jos niukasta palkasta syntynyttä karvasta makua suussa jätetään huomiotta, ekasta oikeasta kesätyöstä jäi oikein lämmin fiilis (tai tukahduttavan kuuma, jos lämpömittaria katsottiin). Ihmiset olivat kaikki mukavia ja reiluja, lasten kanssa oli kiva työskennellä. Silti tuon kesäkuun hyviin puoliin lukeutui se, että ainakaan lastentarhanopettajaksi en aio hakea. Henkilökohtaisesti en vain jaksaisi sitä tuskin vuotta enempää. Tarhatädit ja lastenhoitajat tekevät kuitenkin tärkeää työtä, sillä onhan totta että lapsissa on meidän tulevaisuutemme. On heistä kiinni, saanko minä aikanani eläkettä.

Oman kutsumusammattini metsästys siis jatkuu edelleen. Täydellistä saalista odotellessa jatkan nukkumista, syömistä, datailua ja banaanijogurttien jäädyttämistä jäätelöiksi.

Takapakkia

Eilen illalla polkaisin lähikauppaan ja livahdin sisään pari minuuttia ennen sulkemisaikaa. Maksaessani kassalla, tuli vilkaistua takanani asioivaa kahta poikaa, jotka lastasivat parhaillaan omia ostoksiaan liukuhihnalle: kolme pussia mättö äksää, marinoituja kanafileitä, kananuggetteja, muutama 1,5 litran limsapullo. Hitaasti käänsin katseeni omiin ostoksiini. Näkkäriä, ruisneppareita, luomumyslipaketti, litran tölkki maustamatonta jogurttia. Järkytyin. Milloin minusta tuli näin... Kunnollinen? TYLSÄ.

 Poikia ei tuntunut haittaavan pätkääkään e-koodit, hiilihydraattiprosentit tai kotimaisuus. Katsoin sivusilmällä vierestä, kun pojat pakkasivat muovipakkauksiaan muovipussiin samalla kun minä sulloin omiani Jameran kangaskassiin. Olivat vieläpä liikenteessä luontoa saastuttavalla mopolla, minä sotkin niska limassa polkupyörällä ja pidin yllä peruskuntoa. Kummankaan kasvoilla ei näkynyt häivähdystäkään siitä, että olisivat kantaneet huolta napajäätikön jääkarhujen kohtalosta.

 Joskus kauan sitten unelmoin elämäntavasta, joka olisi kaikin puolin terveellinen ja pullollaan luomua. Nyt, kun kasvikset ja hyötyliikunta ovat osa arkisia valintojani, en enää olekaan varma.

 Äkkiä ilta sateenkaaren väristen karkkien, epäeettisesti tuotettujen nuggettien ja hiilihapotetun sokeriveden kanssa kuulostaa erittäin houkuttelevalta. Osaisinko enää edes olla välittämättä? Lisätäänpä kesäloman tehtävälistalle Pistä ranttaliksi -kohta. Ei aina jaksa olla vastuullinen, ei koko ajan voi kantaa huolta eläimistä ja ihmisistä toisella puolella maapalloa. Pärjätköön hetken ilman tukeani, meikä aikoo ahtaa ittensä täyteen moskaa.

Ei huolen häivää

Jes ihanaa, elossa ollaan! Ensimmäinen kesätyöpäivä onnellisesti takana, kuukauden päivät vielä jäljellä. Onni oli päästä päiväkotiin töihin, aika kuluu oikein mukavasti, kun tylsiä hetkiä ei ehdi mahtua mihinkään väliin. Plussana se, että kaikki on ihan kesäfiiliksillä, eikä kaikkea jaksa ottaa niin vakavasti.
  Kaikkein parasta oli kuitenkin se tunne, kun tulin kotiin ja heitin sukat ja kengät pois jalasta, lösähdin keittiön pöydän ääreen ja ajattelin ääneen; ei oo läksyjä! Hyvin, hyvin hämmentävää. Mitähän sitä töiden jälkeen pitäis tehdä? Syödä. Löhötä soffalla. Kirjoittaa blogiin. NAUTTIA paahtavan kuumasta ja hikisestä kesästä. Intianikesäähän se meidän Nastolan "sääprofeetta" ennusteli, on kuulemma ennenkin osunut oikeaan. Harmi, mulle olisi kelvannut ihan yhtä hyvin maagiset kesäsateet ja ukkoset, vaikka tuskin niiltäkään välttyy.

Pitkin päivää on päähän räsikähdellyt ihanan iloisia ja kesäisiä ajatuksia ja fiiliksiä. Kyllä kesä 

vaan on niin jeeeees. Timonkin sen tietää.

Kävi tosiaan mielessä, että niihin YO-kokeisiin vois lukea. Mutta hus hus koulu, ei nyt sentään vielä.

HAKUNA MATATA dear fellows!