Praise every morning, God's recreation of the new day

Aivan ihanat neljä päivää meren rannalla. Pitkästä aikaa ole tuntenut samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin siellä. Lyhyenä yhteenvetona naurettiin vedet silmissä, juteltiin pitkälle ammuyöhön, hiivittiin päivisin johonkin nurkkaan nukkumaan univelkoja kenenkään huomaamatta, saunaan vaatteet päällä, lumisotaan nilkat jäässä. Käsi kädessä uskomista. Ei ollut vain minä ja sitten sinä, oli ensin minä ja sitten niin minäkin.

Hetkeksi unohtui aika; tunnit ja päivät olivat vain hetkiä, joissa ollaan. Ei ollut mennyttä eikä tulevaa, oli vain tämä hetki. Olen useasti sanonut, että olisin onnellisimmillani ilman aikaa. Ei tarvitsisi kiirehtiä, ehtiä tai olla ajoissa. Voisi vain olla, mennä ja tulla. Ei se tarkoittaisi laiskottelua ja saamattomuutta, se olisi aitoutta ja kokonaisuutta, todellista. Voisi juosta, kunnes alkaa väsyttää, voisi syödä, kunnes ei ole enää nälkä.

Näistä kauniista utopistisista ajatuksista takaisin sorvin ääreen, toisin sanoen suklaan ja leffojen. En saanut joululahjaksi yhtäkään kirjaa enkä elokuvaa, sinänsä kummallista. Vaikka onhan minulla niitä jo ihan riittävästi olan takanakin.
 Olin suunnitellut virittäväni läppärin televisioon katsoakseni netistä kaikki ne leffat, jotka joulun alta menivät minulta ohi, mutta velipoika aina yhtä ajattelevana vei läppärin mennessään... Mutta ei haittaa, suklaaähky ja Batman Dark Knight Rises odottaa!

P.S Arvatkaas ken on valittu vuoden 2012 parhaaksi leffaksi so far... ;)

2012 Best to Worst Ranking

Leffoista puheen ollen, ARVATKAA VAAN kestääkö Finnkinon joululahjaliput minulla kauaakaan... Heti kun olen valmis kaivautumaan täältä kolostani ihmisten ilmoilla, aion maksaa takaisin viime syksyn aivan säälittävän leffakauden, jolloin ehdin jo unohtaa Finnkinon poppareiden tuoksun ja sen penkkien punaisuuden.

P.P.S Lahjakääreestä löytyi Cat Stevensin  kokoelmalevy, otsikko kappaleesta Morning has broken. Kaunis, kaunis laulu <3

Onnea on...

...bussipysäkin ja kodin välillä oleva sammunut katuvalo. Pimeänä iltana kun sen alta astelee kotia kohti, voi kohottaa katseensa hetkeksi tähtitaivaalle, kun ei ole valoja häikäisemässä sillä pienellä matkalla. Tuolla oikealla Otava, tuolla toisaalla nuo samat tähdet samassa asennossa kuin eilen edelleen möllöttää.

Niin kaukana ovat tähdet. Niin täydellisessä järjestyksessä ne ovat tuolla äärettömässä.

Niin pieni on ihminen. Niin suuri on maailma.
Niin suuri on voima, joka tätä kaikkea hallitsee.

 Orionin vyö

 Supernova

jul

Mun ensimmäinen joulu ilman joulua.

Tiedetään, muslimit ei vietä joulua. Joulu on kristittyjen juhla, jossa juhlitaan Jeesuksen syntymää blaa blaa. Jeesus on minullekin tärkeä profeetta, mutta ei niin tärkeä, että hänen syntymäpäivänsä olisi  vuoden kohokohta.

Olen kuitenkin siinä tapauksessa onnekas, että minulla on juuret sekä kristinuskossa, että islamissa. Äiti on siis suomalainen, isä kurdi. Äiti on käynyt koko lapsuutensa jouluina jä pääsiäisinä kirkoissa, se on kastettu ja sillä on kummit, rippikoulukin on käyty. Siksi äitille on ollut tärkeää, että me vietetään perhejoulua. Ei meidän niin sanotussa ydinperheessä enää kukaan ole kristitty, mutta mummo oli, ja ukki on edelleen. Joten mä oikeutan joulun viettoni sillä, että koska ukkini tahtoo viettää joulua perheensä kanssa, ei me voida sitä hylätä. Eikä meidän pitäisikään. Joulu nyt ei nykyisessä merkityksessään edes ole niinkään uskonnollinen juhla, enemmänkin perhejuhla. Tai siten minä olen aina halunnut nähdä sen.

Ensi joulu tulee kuitenkin olemaan mun ensimmäinen joulu ilman joulua. Suomen islamijärjestöt järjestää leirin joululoman ekalle viikolle, ja arvatkaa vaan ottaako ne huomioon, että joku saattaisi viettää joulua niinä päivinä... Ihan ymmärrettävää of course. Tultiin äitin kanssa kuitenkin siihen tulokseen, että koska joulu nyt ei sinänsä symboloi meille juuri mitään, niin mulle pistetään lahjoja ja lanttulaatikkoa säilöön, kunnes tulen sieltä leiriltä. Hou hou hou, pukki saa lähteä vetämään minulle uusintakierrosta tapaninpäivän jälkeen.

Eihän tämän mikään uutinen pitäisi olla. Kuinka monta onkaan heitä, jotka lähtevät jouluksi Thaimaahan joko ikimuistoisen joulun perässä tai sitä pakoon. Kuitenkin nyt kun kaverit hehkuttaa missä vaiheessa joulukoristeluaan/-siivoustaan milloinkin ovat, kenelle on jo ostettu lahjat ja kenelle ei meinaa keksiä millään mitään, minusta tuntuu, että jään jostain paitsi. Joo, pitäisihän mun olla jo tottunut siihen, että kun muut lähtevät kirkkoon, minut lähetetään joko oudolle erityisopettjalle tai nuhjuiseen kirjastoon. Ei onneksi enää lukiossa, täällä saa jopa päättää omasta elämästään, edes joiltain osin.

Reilu vuosi sitten mielipiteeni oli se, että kaikki jouluevankeliumit, virret ja muut kristilliset viittaukset tulisi jättää pois koulujen joulujuhlista. Jäljelle saisi jäädä vain joulupukki tonttuineen, lisäksi pari hassua poroa. Respektit valistavalle uskonnonopettajalleni, joka muistutti, että maassa maan tavalla. Joulu kuuluu olennaisesti Suomen historiaan ja kulttuuriin, ei sitä voi ottaa pois. Jouluhan on ihanaa aikaa; kaduilla kuuluu sydäntälämmittäviä sävelmiä kylmässäkin viimassa, kahvilat ovat pullollaan joulun leivoksia, ja ihmiset halailevat toisiaan toivottaen lämmintä joulua. Parhaimmillaan joulu on läheisten kanssa yhdessäoloa, toiselle antamista ja kylläistä oloa ruokapöydässä.

Ja tieysti Tonttu Toljanteria ja Fazerin sinistä.

Vaan ei tänä jouluna.

Dancewalk!

 Tässä piristystä päivään, jos joku sellaista kaipaa! En tajua miksei kaikkialla voisi olla tuollaista, tanssia ja iloa keskellä arkea. Tänään kävelin Lahden torin poikki, ja täytyy nostaa hattua kaikelle sille joulukylämeiningille ja neulegraffiteille! Ei se mitään suurkaupungin menoa vastannut, mutta oli silti äärimmäisen mukavaa. Yhtäkkiä ulkona ei ollutkaan niin pimeää ja kylmää.

HUOM. OBS. Missä mun kaikki lukijat on?? Siirtykäähän lukijoikseni, tack så mycket!

Minä jatkan englannin kieliopin kertaamista tässä kunhan päänsärky antaa vähän periksi... Oih, enää ensi viikko ja sitten lomalle. Ja matikan uusintaan lukemaan, jipia jei!

 Ai niin, ja viettäkäähän nautinnolla elämänne viimeinen triplapäivämäärä 12/12/12!  Tulen aina muistamaan tän päivänä, jona Hobitti esitettiin ensi kerran Suomessa, enkä minä ollut sitä katsomassa...

liebster

Liebster tarkoittaa rakkain tai rakastettu, mutta voi myös tarkoittaa suosikkia.

Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 seuraajaa.

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.

2. Valitse viisi blogia, (joilla on alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.

3. Toivo, että ihmiset kelle jätit palkinnon antavat sen eteenpäin viidelle blogille.

Kiitos paljon Viiville <3

Valitsemani viisi blogia ovat:

On the way 

The Mulberry Millenium

halitulitallaa

Filled with visions

get off of my cloud

What doesn't kill you makes you stronger

Huh, olipa rankka päivä.

Ei yhtään oppituntia, mutta tunnevuoristorataa ihan tarpeeksi. Oli palautuspäivä, kokeiden palautuksia yksi toisensa perään, ja nyt on taas purtu huulta kyyneleitä pidätellen, rukoiltu armoa opettajilta numeron korotukseen ja tanssahdeltu koulun käytävillä onnesta sekaisin. Loppusaldoon olen kovin tyytyväinen, ainoa mikä jäi harmittamaan oli tuo matikka... Ehdin jo innostua, että läpi meni, mutta opettaja passitti minut silti uusintaan. Ihan kiva sinänsä, että edes joku uskoo minun pystyvän parempaankin. Itse en enää oikein jaksaisi.

Sitä on välillä kiva huomata, että lukio on minulle oikea paikka. Monesti olen valittanut, että lukio on paikka vain tuleville lääkäreille, lakimiehille ja niille, jotka eivät tiedä, mitä elämältään haluavat. Minusta ei tule lääkäriä eikä lakimiestä, se on selvä, joten kuulun tuohon jälkimmäiseen joukkoon. Silti, vaikka lukio kuinka tuntuisi turhalta raatamiselta, palautuspäivät palkitsevat. Kun opettaja ylpeänä röyhistää rintaansa ojentaessaan koetta. Harvoin sitäkin minulle enää tapahtuu, mutta ne harvatkin kerrat ovat upeita. Omalle polulleni on sattunut aivan ihania opettajia. Niitä, joita kiinnostaa, miten minulla menee. Niitä, jotka kysyvät, että mikä on kun ei suju. Yläasteella kuulin ihan tarpeeksi puhuttavan lukiosta, jossa ei ole luokkia eikä siten luokkahenkeä, opettajilla on niin paljon oppilaita, etteivät he muista kaikkien nimiä saatika huomaa oppilaan kehitystä. Hiiteen tuo kaikki ennakkoluulo mikä minulla oli. Meillä on maailman huumorintajuisin ja kannustavin luokka ja on opettajia, joille voi mennä juttelemaan.

 Tuli minusta isona sitten mikä tahansa, ahkeruus ei ainakaan koskaan ole haitaksi. Siispä aion jatkaa ranskan sanojen pänttäämistä ja aion valvoa yhä useampia iltoja äidinkielenaineen ääressä. Aion kiusata veljeäni hänen pieninä loma-aikoinaankin derivaatoilla ja raja-arvoilla. Aion lukea tylsillä bussimatkoilla synapseista ja aivojen toiminnasta (koska kuulokkeet pätkivät niin pahasti, ettei bussissa ole muutakaan tekemistä). Ennen kaikkea aion tehdä opiskelemisesta hauskaa ja kannattavaa. Aion iloita täysillä jokaisesta onnistumisesta ja ottaa opikseni epäonnistumisista.

  Elämä on liian lyhyt valittamiseen ja epäonnistumisten kanssa polkemiseen. On parempi vain huomata ja myöntää, mikä meni vikaan, ja sitten muuttaa sitä parempaan. Jos ajattelet, että olet aivan surkea kokki, niin aivan varmasti oletkin, ellet tee asialle jotakin. Sinulla on aina kaksi vaihtoehtoa; harjoittelet ja tulet paremmaksi, tai sitten olet onnellinen sen kanssa, mitä olet.


Näihin mahtipontisiin sanoihin vedoten vedän yöpöydän alta esille joulukuun Demin ja tuotaah... Lepuutan aivojani huomisen urakkaa ajatellen.

Finländare

Glad självständighetsdag!

En oikein jaksais paasata siitä, mitä kaikkea suomalaisuus on, puhua saunasta, salmiakista ynnä muusta. Itse kuulin sitä ainakin ihan tarpeeksi jo itsenäisyysjuhlassa koulussa, jote otetaanpa uusi näkökulma tähän.

Miltä suomalaisuus tuntuu?
Eilen siellä salissa, itsenäisyyspäivän juhlassa, näytettiin videona suomalaisia asioita. Sotaa, fazeria, fiskarsia, sotaa, talvisotaa, jatkosotaa, saunaa, xylitolia ja vielä vähän sisällissotaa. Se tunne, mikä valtasi kehon... Kylmät väreet siinä kulki uudestaan ja uudestaan. Iho meni kananlihalle. Ajattelin heti, että kylläpäs täällä vetää. Joku tuulenvire varmaan.
 Ei se mikään tuulenvire ollut. Se oli kehon reagointitapa, tunne, jota ei autonomisesti osaa säädellä. Se tulee jos on tullakseen, se tunne asuu sisälläni, eikä sitä voi sinne taitavinkaan viherpeukalo istuttaa, mutta samalla se on se sitkein rikkaruoho (okei, ehkä enemmänkin kaunis ruusu) jota ei voi peittää tai kitkeä pois, vaikka kuinka yrittäisi.
 Sama tune yllättää minut vuosi toisensa jälkeen, kun Turkish Airlinesin lentokone laskeutuu kesä- heinäkuun vaihteessa Helsinki- Vantaan lentokentälle. Kun ihmismassa alkaa valua koneesta ulos, kuuloetäisyydellä on äkkiä kymmeniä suomalaisia ääniä. Satoja suomenkielisiä sanoja. Suomalaisia kasvoja, vartaloita, Puman t-paitoja ja vyölaukkuja. Automatka kotiin on aina paras; suomenkielisiä liikennemerkkejä, mökki jonka yllä lukee "Nakki-Kioski".
 On sitäkin nähty, että keho alkaa hylkiä suomalaisuutta... Joskus ensimmäinen ajatus Suomen rajojen sisällä on: Vihaan suomalaisia. Ärsyttäviä kaikki. Vihaan lauhkeaa ilmastoa. Vihaan, vihaan, VIHAAN blondeja, sinisilmäisiä ihmisiä. Älkööt kukaan ottako tätä henkilökohtaisesti, luulen että tuo tunneryöppy voidaan selittää sillä shokilla, kun ympäristö muuttuu niin äkisti. Yleisesti ottaen suomalaiset on mukavaa porukkaa, no better place on earth <3.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat asuneet Suomessa vuosia, ehkä koko ikänsä, mutta eivät siltikään tunnista itsessään suomalaista. Miksei heissä ole versonut suomalaisuuden tunnetta? Toisille se vain tulee ja toisille ei, niinkö? Onko sen niin sattumanvaraista? Pitääkö minun pitää itseäni onnekkaana, koska suomalaisuuden siemen on syvällä sisälläni?

Maybe it was ment to be.

  
Hups, nyt mentiin ehkä vähän Hollywoodin puolelle. Siltä se kuitenkin usein tuntuu. Ja niin varmasti onkin. Aivan varmasti kaikella on tarkoituksensa. Toivon vain, että jokainen löytää paikkansa. Ettei kukaan joudu väliinputoajaksi, ettei kellään olisi tunne, ettei kuulu mihinkään. Jos ei kuulu tänne, missä ikinä silloin onkaan, toivottavasti jossain tulee sellainen olo, että täällä minun olisi pitänyt olla alusta asti.

It feels good inside

Hepskeikkaa, koeviikko alkoi ja, surprise surprise, minä tyttö naputtelen läppärillä. Esittelypostausta lupailin, joten nyt seuraa vähän olennaista tietoa minusta.

Ah, tulipas narsistinen olo. Tänään kirjoitetaan vain MINUSTA.

Faktaa on se, että olen syntynyt Suomessa, Lahden lieppeillä (ja täällä hiihtelen edelleen). Isä on kotoisin Turkista, äiti suomalainen. Olen siis tyypillinen kaksijakoinen "puoliksi ja puoliksi" jakautuva ihminen. Vähä aika sitten lakkasin kuitenkin käyttämästä sanoja "puoliksi turkkilainen ja puoliksi suomalainen", koska ymmärsin olevani pikemminkin kaksi kokonaista kuin puolikasta. Kokonainen suomalainen ja kokonainen turkkilainen siis!
Puolikkaista puhutaan siinä vaiheessa, kun on kyse suvusta. Puolet suvusta nimittäin asuu Turkissa, kaukana poissa, ja puolet täällä. Niistä ei liimaamalla kokonaisia, ei sitten millään. Tykkään siksi Turkkiin matkustaa, kerran vuodessa on aika mediaani. Ekologinen minäni saa mukavan kolauksen tuosta jokavuotisesta edestakaisesta ilmalennosta, mutta sen verran olen valmis kärsimään.

Se niistä sukujuurista.

Uskonto on islam, sen nyt varmasti uunokin jo huomasi. Tähän väliin pitää kuitenkin muistuttaa, etten käytä huivia, siis peitä hiuksiani, eli usko ei sillä tavalla näy ulospäin, minkä vuoksi olen myös saanut tähän asti kasvaa kuin kuka tahansa suomalainen. Mutta uskokaa pois, mussa on ihan tarpeeksi outoja puolia jo muutenkin.
Huivista kirjoittelen lisää aivan varmasti vielä.

Ammatti on lukiolainen, ihan semihyvä sellainen. Toinen vuosi jo melkein puolessa välissä, eli uskaltaisin sanoa, että voiton puolella ollaan. Ammatista en kyllä vielä osaa sanoa oikein mitään, mutta ei tunnu siltä, että olisi vielä pakko edes tietää. Kai mä jonkun päähänpiston jossain vaiheessa saan, sitä odotellessa painetaan lukiota eteenpäin ilman mitään selkeetä suuntaa...

Lupailen, että tulen kirjoittamaan ainakin uskonnosta. Sekä faktaa islamista, että omia tuntemuksia. On vähän sellanen fiilis, että haluan näyttää muulle maailmalle, että minäkin olen ihan kuin kuka tahansa 17 vee lukiolainen. Ennakkoluuloja ollaan siis rikkomassa, ei sen kummempaa.
Toivon kuitenkin, ettei tämä mene pelkästään saarnaamiseksi ja siihen, että mä kerron omia outoja ajatuksiani. Kirjoitan nimenomaan lukijoille, joten pyytää saa, jos haluatte tietää minusta/minulta jotakin!

Mä oon oikeesti vieläkin ihan kikseissä siitä, että alotin kirjottaa tätä blogia. Elämässä on taas vähän enemmän sisältöä, kun en ole enää vain jonkun itteni näköisen ihmisen varjo. Usko on niin olennainen osa mua, että nyt mä olen paljon kokonaisempi kuin ennen.

Ja NYT lukemaan sitä englantia, onneksi ei sen hankalampi koe huomenna.

Its something deep inside, its something thats calling

Nyt kääntyi kelkka kesken mäenlaskun.
Rankkaahan se on nousta ylämäkeen, mutta joku päivä kaikki se palkitaan, joku päivä saan laskea tukka hulmuten ja hymyssä suin mäkeä alas. Ensin on kuitenkin kiivettävä korkeammalle.

Aloitin siis uuden blogin, tuntui selkeämmältä näin. Uusi alku, niin sanotusti. Teretulemasta vaan tännekin, se olen edelleen minä, tosin tästä lähin toivottavasti vielä enemmän minä, sillä tämä uusi alku tarjoaa mahdollisuuden avata uusi lokero elämästäni blogille; uskoni.

Pisti miettimään, kun en ole paljoakaan reipastunut blogin pitämisessä, vaikka kirjoittamisesta pidän edelleen. Sitten ymmärsin, että asia, joka oli noussut yhä tärkeämpään asemaan elämässäni, oli juuri se, josta lukijoilleni vaikenin. Vaikea sitä on keksiä mitään kirjoitettavaa, kun karsii pois kaiken, mitä päässä liikkuu sen 24 hoo vuorokaudessa. Kelkankäännössä saan samalla uutta tuulta purjeisiin paitsi itselleni, niin oletan kirjoituksista tulevan myös paljon mielenkiintoisempia, kun nyt päätän poiketa oikein kunnolla normivirrasta. Jep, tämä onkin se salainen sivupuro, josta ei kaikki edes tiedä.

Niin mikä puro? Se, joka kertoo, millaista on elää 17-vuotiaan lukiolaisen elämää muslimina Suomessa. Siitä kertoo tämä puro.

Phuuuuh, vedetääs nyt henkeä. En ole mikään kamala suupaltti, kun on puhe uskosta. Uskonnoista yleensä kyllä, mutta oma henk. koht. usko on aika valonarka vielä. Kuitenkin koulussa olen tämän syksynä jo useamman kerran tullut asia puheeksi, ihan puolituttujenkin kanssa. Kehityksen suunta on eteenpäin, pakko tästä ujoudesta on joskus päästä pois.

Korostan nyt siis, että olen yhä edelleen se sama merkku joka täällä kirjoittelee ensilumesta ja haravoimisesta, jonka sydän jättää lyönnin väliin, kun kuulee Billie Jeanin ensitahdit, joka rakastaa Iron Mania, Hulkia ja Sherlock Holmesia kaikissa sen olomuodoissa, Jack Sparrowsta ja laivoistaan nyt puhumattakaan. Ja joka akitvoituu blogin suhteen aina koeviikon aikaan...

Lopetan tällä kertaa tähän, eiköhän tässä ole jo ihan tarpeeksi näin aluksi. Seuraavaksi suunnittelen jonkinlaista esittelypostausta, saa nyt nähdä mihin tämä virta vie.