Hetki tyhjää

Koulun piti loppua, vapauden piti alkaa. Elämän piti olla tyhjä, piti olla aikaa ajatella.
 Iloitsin taas liian aikaisin. Ei elämä koskaan ole tyhjä, ei minun elämäni. Tyhjä paikka tarkoittaa paikkaa, joka tulee täyttää. Tahraton sivu kalenterissa huutaa kokevansa vääryyttä. Useimmiten se on valtti, joskus haitta.

Voisiko edessäni kerrankin olla vain tabula rasa, valkoinen kangas, jolle ei tarvitsisi läträtä yhtään mitään. Voisi vain hengittää ja laskea tähtiä taivaalla. Yksi, kaksi, kahdeksantuhattakolme. Kohta ei edes tähtitaivas näy, aurinko valtaa alaa.

Et voi oikeesti olla ihan, IHAN suomalainen

On se vaan hurjaa, kuinka nopeesti päivät vilahtelee ohi tämmösellä kesäsäällä. Nyt jos huomenna lämpötilat tippuu nollaan, niin päästään vihdoin takaisin maanpinnalle.

Kun viime kesänä aloin käyttää huivia hiusten peittona, tiedostin toki, että varsinkin täällä kotikonnuilla tulisin herättämään huomiota. En kuitenkaan osannut odottaa kaikkia niitä kommentteja tuntemattomilta ihmisiltä, ohikulkijoilta, kadulla ja kassajonossa. Koska ihmiset oikeasti kommentoivat, paljon.
Tässä niitä yleisimpiä juttuja, joita mulle on sanottu nimenomaan huivipäisyyteeni liittyen
HUOM. Virkkeet on konteksteistaan irrotettuja eivätkä siis kerro koko tilannetta. Suurin osa on myös oikeasti ystävällisiä kommentteja ystävällisiltä, mutta tuntemattomilta ihmisiltä.

"Eikö sulle tuu kuuma, kun sulla on tollanen pipo päässä?"

"Onko Suomessa hyvä olla?"

"No voi jumalauta... Eiku ethän sä ymmärrä mitä se tarkottaa."

"Jaaha, tällasta kansainvälisyyttä."

"Miksi valitsit Suomen, kun tää on niin kylmä maa?"

"Kauanko sä oot oikeen asunu Suomessa, kun puhut noin hyvää suomea?"

Nyt pääsiäisen aikaan tuli pari lausahdusta tähän tapaan:
"Anteeksi, mutta onko se pahasti sanottu jos toivotan hyvää pääsiäistä?"

Yllättävän moni uskaltaa avata suunsa. Kuluneen vuoden aikana olen jutellut tuntemattomien kanssa varmaan enemmän kuin koskaan. Eikä se ole missään nimessä huono juttu. Kerran vanhemmanpuoleinen nainen kertoi sotineensa täällä kaksi sotaa ja se, mitä hän oli niistä oppinut ja mitä halusi minulle kertoa oli, että erilaisten ihmisten kanssa on aina hyvä tulla toimeen. Muista välittäminen vahvistaa omaa itseään.

Sitä vielä, että jos ulkona on 25 astetta lämmintä ja aurinko porottaa kirkkaalta taivaalta kauniina kesäkuisena päivänä, niin totta hitossa mulle tulee kuuma.

Elohopea nousee

Hei ja ihanaista kiirastorstaita kaikille! Tämäpäs on oikein mukiinmenevä torstai. Epätavallinen, muttei mitenkään erikoinen torstai. Sellasia päivät nykyään lähinnä on. Ei tavallisia, koska mikä nyt olis enää tavallista? Lukio loppu jo useampi viikko sitten, mutten ole vieläkään onnistunu löytämään uutta arkea. Tai ehkä se uusi arki on just tätä: mikään ei mene suunnitelmien mukaan, ja jokainen päivä on yllätys. Itse asiassa en jaksa enää suunnitella mitään, koska kaikki menee kuitenki aivan päinvastoin. Mutta hei, asiat järjestyy kuitenki ja illalla oon aina jossain peiton alla pää tyynyssä, suljen silmäni odottaen innolla seuraavana aamun ihmettä.

Syön tässä ruokaa, kirjoitan blogiin, luen Ukrainan sekavista tsydeemeistä samaan aikaan ja kattelen suu auki lämpömittaria. Koko ajan se kiipeää vaan ylemmäs ja ylemmäs. Hyvä näin, suunta on oikea! Oho, orava loikki keittiönikkunan ohi.

Viikonloppu venyi vähän tuolla Helsingin seudulla kyläillessä. Aaaaaaah Helsinki. On se vaan hieno kaupunki. Ihan sama kuinka paljon nyrjähtänyttä nilkkaa särkee, niitä katuja jaksaa tallata. Tiedän, ettei Helsinki ole mitenkään suuri kaupunki verrattuna johonkin Lontooseen, mutta voi sitä onnea, kun minä täältä kotikolostani rymyän Esplanadin puistoon huomaamaan, että Suomessa oikeesti asuu paljon erilaisia ihmisiä. Sitä helpotuksen määrää.
Taas se orava juoksee siellä.

Pitää kiiruhtaa töihin, pitäkää hauska pääsiäinen!

Jatkuva liike

Puolitutut sanovat aina, että olen tullut äitiini. Hiljainen ja vaaleatukkainen (siis vaalea Aasian mittakaavassa). Omasta mielestäni olen isän tyttö, jolta olen perinyt ainakin kolme asiaa: nenän, sähläämisen taidon ja levottomat jalat.

Jalat, jotka ovat koko ajan menossa johonkin. Jalat eivät ole maassa, vaan ne kulkevat maata pitkin. Painavat kaasupoljinta, veivaavat polkupyörän pyöriä, huljuttelevat kirkkaassa vedessä rantakalliolla, kaivautuvat viileän rantakaistaleen kosteaan hiekkaan.
Koti on mukava paikka, jonne palaaminen tuntuu aina hyvältä, mutta tuntuisiko se niin mukavalta, ellei olisi välillä poissa? You only miss the road when you're heading home ja vice versa, eikö se niin mene?

Onko Suomessa jotain vikaa? Ei tietenkään. Entä Nastolassa? On, mutta se ei ole syyni lähteä pois. Enkä minä koskaan lähde pois, siirryn vain eteenpäin. Laajennan elintilaani. Nykyinen tila on hyvä, mutta tavoittelen parempaa. Alkuruoka voi olla hyvää ja suorastaan viedä kielen mennessään, mutta se ei estä siirtymästä pääruokaan. Minulla on nälkä, vatsan pohja on kaukana tavoittamattomissa. Jatkan alkuruuasta pääruokaan, odotan malttamattomana jatkoa. Ensin Nastola, sitten Lahti, Helsinki ja koko maailma.
Mitä minä etsin? Miksi maailmanmatkaajat matkustelevat ja liikkuvat niin paljon paikasta toiseen? Matkustelu avartaa ja blaablaa totta kai. Myönnettäköön nyt vain, että se on kivaa. Jotkut tykkää suklaavanukkaasta, toiset matkustelusta. Kertokaapa minulle, kuinka makuasioista olisi järkevää kiistellä.

Oliko tässä postauksessa juurikaan järkeä? Ei, mutta koska olen tullut siihen lopputulokseen, että maailma on hullu, en välitä. Sellainen ihminen on. Hakee hyväksyntää omalle toiminnalleen ympäristöstään.