Plussan puolella

Lämmin jälleennäkeminen sateen kanssa! Innostus huitelee jossain tuolla kattopalkeissa asti, eikä millään malttaisi pysyä takki niskassa tai lapaset hyppysissä, kun taivaalta ripottelee vettä. Tilulilu lei, järki lähti menemään hei.

Kuluva lomaviikko on antanut aikaa löhötä, uppoutua kirjojen maailmaan, ja homehtua olohuoneen sohvalle. Ennen kaikkea olen ehtinyt heittää vesilinnulla koulua ja opiskelua. Ilmottaudun vapaaehtoisena Aleksanterinkadulle saarnaamaan siitä, kuinka lekottelu on ehdottomasti makeampaa eloa kuin kehoa ja sielua kuristava harmaa arki!

Pari päivää oli toki pakko olla kipeänä, ettei vaan tulisi yhtä ainutta poissaoloa tähän lukuvuoteen. Vastustuskykyni on aika vekkuli jätkä; ensimmäinen lomapäivä, ja naps, ei enää elettäkään bakteerien torjumiseksi.
Mutta ah se tunne, kun katselet kelloa pirullinen virne naamallasi. Juokse juokse, tikitä ihan rauhassa, ajattelen. Tänään et minua muserra, tänään et saa minua tuntemaan syyllisyyttä olemassaolostani. Tänään minä kävelen hitaasti, luen elämän kannalta täysin turhaa teinidraamaa ja makaan lattialla, kunnes niska alkaa valittaa ääneen.
 

 

Kuitenkaan olo ei ole kuin tuhatvuotiaalla Ruususella. Koska asenne on ollut nimeltään hällä väliä viime päivinä, olen yrittänyt yllättää itseni tekemällä asioita, jotka nostattavat selkäkarvat pystyyn ja saavat vanhemmat haukomaan henkeään. Tiedättehän, joku ottaa tatuoinnin, toinen kokeilee vapaapudotusta jne. Minä kävin hiihtämässä. Ja todistaakseni, ettei se ollut vain hetkellisen mielenhäiriön aiheuttama erehdys, liu'uin ladulle uudestaan. Ja uudestaan.

 Ja sitten vielä paras juttu... JÄIN HENKIIN!! Hiihto ei ota hengiltä, good to know.

Vielä on viikonlopun mitan verran lomaa jäljellä, otetaan siitä siis kaikki ilo irti. Sunnuntai-iltana sitten matikanläksyjä ja historian ja ranskan ja... Niin, sunnuntai-iltana voi sitten palata takaisin entiseen. 

Freesimpää

Pienen suuria ongelmia blogin kanssa, se uusi uljas ulkoasu ei ollutkaan niin helppo värkätä kasaan, kuin mitä ensin luulin. Nyt ollaan kuitenkin himpun verran lähempänä omaa sisäistä visiotani, ei kuitenkaan vielä ihan... Meh, saattepa nähdä että viikon päästä en enää edes muista mikä siinä piti olla vialla.  Silmä tottuu nopsakkaan, rumaan ja kauniiseen. Sad but true.

Kauhee lagimagi ollu päällä viime päivät, koulukirjat huutaa huomiota, mutta en ehdoin tahdoinkaan haluaisi tahria sormiani niihin. Eikä asiaa timppaakaan helpota se, että koulussa on hulabaloo-viikko käynnissä, tahtoo sanoa abien penkkarit ja vanhojen tanssit. Yritä siinä sitten laskea matikkaa ja lukea Suomen autonomiasta, kun abit hoilottaa Piippolan vaaria korvan juuressa. Joo, ei ne meillä kotona rallata, yritin vain sanoa, että ne pilaa opiskelumeiningin. Hyi hyi, häpeäisivät.

Voi sitä hämmennyksen hetkeä, kun viattomana maanantaiaamuna mun aviot keksi yhdistää kaksi varsin tuttua naamaa yhdeksi marjaksi. Ymmärsin nimittäin ett tämä jätkä:

...on yhtä kuin tämä hyypiö:

Kiinnosti kuin kasa sontaa, am i right? Lohduttaa sitä paitsi kauheasti, että osaan nyt tunnistaa Martin Freemanin sen hörökorvista, mutten ole vieläkään tehnyt matikan läksyjä. Life is cruel.

Ca va bien

Uhups,

taisi vierähtää siinä kuukausi ellei toinenkin... Minkäs sille mahtaa, kun aika juoksee, laukkaa ja varmasti pinkoisikin pää kolmantena jalkana, mikäli sillä sattuisi olemaan pää. Tai ehkä onkin, en itse ole tavannut aikaa ihan noin silmästä silmään.

Yeah, taas eletään niitä aikoja, kun elämä viilettää ohi niin kovaa tahtia, että on vaikea pysyä kyydissä. Tuntuu kuitenkin hyvältä tuntea tuulen tuiverrus hiuspohjassa, tykkään olla mustelmilla kaiken menon jälkeen. Ainakin silloin tietää, että on ollut elossa.

Mulla on joku ongelma kevään suhteen... Se on jotenkin ihan ylivoimaisen paras vuodenaika. Tunnen itteni tosi kapeakatseiseksi ihmiseksi, kun kaikki mitä helmikuun alussa osaan ajatella, on kuinka aurinko tänään sinnitteli kolme minuuttia pidempään taivaalla eiliseen verrattuna. Talveahan tässä vielä eletään, pitäisihän minun se ymmärtää. Ei helmikuussa voi railata ulkoilmassa kevättakilla, sanoo järki. Vaan eipä siinä mitään, uhoaa tahto. Ja kevättakilla mentiin.
  Vähän vaan väristiin.

 Aurinko tykkää kiusata mua tolla hei täältä mä kurkkaan, ähäkutti enpäs kurkkaakaan -leikillä ja äiti joutuu vähän väliä repäsemään mut pehmoiselta pilvenhattaraltani, kun en millään malta uskoa, että ulkona on edelleen kamelinkorkuisia hankia ja että lunta sataa päivin öin, ylhäältä ja alhaalta, oikealta ja vasemmalta. Mutta hey who cares, katsellaan kamelia mieluumin.

Iltaa, kuuntelen 007-tunnaria ja etsin tumblrista hauskoja kamelinkuvia. Normipäivä, pärvinoimi.