Elämän jäljet

Iho muistaa. Kaikki ne kolhut iholla, ruvet ja arvet, kertovat tarinoita. Punoittavat poskipäät, jotka paloivat Ankaran auringossa. Takapihan käpyjen rei'ittämät haavat jalkapohjissa. Rantahiekan raastamat varpaanvälit. Läikkyneen teeveden polttamat täplät käsivarsissa. Vaaleanpunaiset ruhjeet polvissa, Luoja ties mistä.
Luottoystäväni Bebanthen on onneksi ollut kuvioissa mukana useammin kuin olisi voinut pyytää.

Kesä on pian ohi, syksy puhaltelee jo kutsuvana kasvoille. Tämä kesä oli minun 18-vee kesäni, ja oikein mukava sellainen. Ajokortti vei minut pidemmälle kuin aikaisemmin, kuten kuvankauniiseen Porvooseen ja Kuopioon, joka oli... No, sellainen Kuopio. Tiivistettynä kesään kuului kasapäin järvimaisemia, vähän töitä, liikaa jäätelöä, lämpimiä haleja, kolme tähdenlentoa, hetkessä elämisen riemua ja tulevaisuuden tuskaa.
Jotenkin tuntuu, että nyt kun kesä on loppu, on myös minun leikkini loppu. Nyt olisi löydettävä työpaikka, aloitettava jonkinlainen arki. Leikattava tuo Särkänniemen ranneke pois ranteesta. Yhtäkkiä lomailu onkin kielletty.

Ilokseni täytyy kuitenkin myöntää, etten ole enää niin julmetun hukassa. Ihmisten tapaaminen ja mielipiteiden kuuntelu on saanut minut ymmärtämään, ettei opiskelupaikka ole niin vakava juttu. Tämä ei ole mikään absoluuttinen totuus, vaan minun oma totuuteni. Nyt vaan tähtään jonnekin, mikä tuntuu tarpeeksi oikealta. En valitettavasti löytänyt kutsumusammattiani, mutta löysin jotain, jossa voisin viihtyä ja haastaa itseni. Toivon, että tämä päämäärätön huopaaminen loppuisi vihdoin, ja voisin alkaa meloa eteenpäin, suunta selkeänä. Ensin täytyy vain löytää mela.