Rusketusrajat ranteissa

Kirjoita jotain hauskaa. Kirjoita nyt vaan. Jotain.

Mieleni on ollut kovin tyyni jo päivien ajan. Ties mistä johtuu. Ehkä siitä, että syön kaksi aamiaista joka aamu. Tai siitä, että luonto on herännyt eloon. Ei sillä, että se olisi koskaan kuollut pois, olipahan vaan piilossa hetken aikaa.
Rusketusrajat ranteissa. Lauantain ravintolapäivä Esplanadilla. Elävät, liikkuvat ihmiset kaduilla ja Vesijärven laitureilla virvelit kädessä. Juuri mitään ei ole tapahtunut, mutta kaikki sujuu paremmin kuin ennen. Rytmi muuttuu koko ajan, astun mukaan virtaan ja hyppään pois, kunnes löydän omiin sydämenlyönteihini sopivan tahdin. Ehkä olen irtolainen, ehkä en koskaan löydä sitä oikeaa. Ehkä en koskaan saa tietää, mitä suurta minusta piti tulla. Ehkä minusta on tarkoitus tulla juuri se, joka ei tiedä, mihin mennä. Ehkä en olekaan hukassa, jospa minusta pitikin tulla harhailija.

Ei elämä ole sen vaikeampaa. Täytyy vain astua ovesta ulos ja mennä. Vaikka suurin osa Suomen kaupungeista on pieniä ja niiden ihmismäärät rajallisia, ei silti tarvitse kovin kauaa seistä Sokoksen edustalla löytääkseen tekemistä. Kunhan muistaa pitää silmät ynnä muut aistit auki, ihmiset, eläimet, tunteet ja tuoksut tulevat kyllä luokse.

Allrrrrrrright, hempeily sikseen. Macklemore soimaan, nupit kaakkoon ja tunnelma kattoon! Visa-kortti vinkumaan ja kengänpohjat kaupungin pölyyn, kesä on täällä eikä mitään kaduta.

Henkilökohtainen lama

Mikä minua vaivaa?

Istun paikallani ja odotan, että jotain tapahtuu. Odotan, että elämääni ilmestyy jotain, joka suistaisi elämäni sen tavanomaisilta raiteiltaan ja veisi minut mukanaan, muiluttaisi minut pois täältä harmaudesta. Tuntuu, että olen viettänyt kotona nyt ihan liikaa aikaa. Mikään ei enää rullaa eteenpäin, ratakset ovat kohmeessa.
Ensin kotona oli ihan kiva olla. Kuittailin univelkoja ja oli tietokoneella aamusta iltaan. Mukavaahan se. Parin päivän aivojen nollaamisen jälkeen siirryin seuraavaan vaiheeseen, mikä tarkoitti kotitöitä. Hetkessä kehitin itsestäni itselleni jonkinlaisen kotiorjan. Pyykkejä, tiskiä, imurin taluttamista, ruokaa liedellä. Alle viikossa olin edennyt kolmosvaiheeseen eli toivottomaan unelmointiin ja pilvilinnoihin takertumiseen. Googlailen aurinkoisia lomakohteita ja tuijotan verkkopankin tiliotetta, josko saisin sen rahasumman kasvamaan ajatuksen voimalla.

Missä on intohimo? Missä on se innostuneisuus, joka on tavallisesti vienyt minua seikkailusta toiseen? Missä on se ahkera puoleni, joka olisi valmis taistelemaan, tekemään töitä, suunnittelemaan ja toteuttamaan hulluja ideoita? Missä ne hullut ideat edes ovat? Eiväthän ne voineet kaikki jäädä lukioon, non possiblo.

Postiauto pärähti ohi, näen sitä nykyään joka päivä. Joko se ajaa entistä useammin, tai sitten minä vain istun entistä useammin ikkunan ääressä tuijottamassa ulos. Lasken pilviä. Tällä hetkellä niitä on yksi, ja se peittää koko taivaan lattiasta kattoon.
 Vipitän postilaatikolle toivoen, että se toisi öljyä elämäni rattaisiin. Kenties lentoliput Intiaan tai kutsun Tylypahkaan.