Mikä meni väärin?

Oon lykkäillyt tätä kirjoittamista aina vaan eteenpäin ja eteenpäin. Alussa kirjauduin aina välillä bloggeriin, kirjoitin pari riviä, suljin selaimen ja hiippailin pois. Lopulta aloin vältellä koko bloggeria ja blogien lukemista, koska kaikki muistutti mua omasta epäaktiivisuudestani. Don't tell me I'm the only one, kaikillahan on aikoja, jolloin lempipuuhatkaan ei houkuttele?

Ei siksi ettei mulla olisi ollut sanottavaa, vaan lähinnä siksi, etten oo osannut pukea ajatuksia sanoiksi. Kirjottamisen suhteen mullla on aina itelleni odotuksia. En muista kuka yläasteen äikän opettajista se oli, joka sai mut luulemaan että oon jotenkin erityisen spesiaali kirjoittaja. Juu olin oikein innokas kirjoittaja ja usein jutut oli sitä tasoa, että niitä kehtasi lukea myös jälkeenpäin. Ah kiitos lukio, kun lyttäsit luuloni ja potkaisit totuuden tielle. Tielle, jolla vaaditaan rankkaa työtä.
  Unohdin kuitenkin, ettei mun tarvi tuomita blogikirjoittamistani. Koko hommasta meni maku, kun aloin janota jonkinasteista kehittymistä, tason nousemista. Halusin ylittää itteni jokaisella tekstillä. Okei, hieno ajatus, mut en mä sellasta jaksa. Tajusin, ettei mun tarvi olla mikään nero. Mitä paineita mulla sitä paitsi olis? Mä on vain hiekosti tuikkiva tähti netin universumissa. Joten täällä ollaan taas, herättelen itteäni eloon, with no pressure. Just for fun!

Oon vielä vähän pyörällä päästäni, vaikka koulu alkoi jo kolme viikkoa sitten. Vai neljä? Anyhow, kesäloman loputtua en jotenki koskaan päässy takasin minkäänlaiseen arkirytmiin. Tunnevuorsitorata on ollu melkoinen, uusia asioita on astunu elämään ja noin pois päin. But i wont complain, tätähän mä halusin. Keväällä mun elämä oli niin kaavamaista ja ennalta-arvattavaa. Kesällä pistin sitte ranttaliks, revin sivuja irti elämästä ja avasin kokonaan uuden kirjan. En osaa sanoa, miks kaikki muuttui tai miten se oikeestaan tapahtui. En mä päättänyt aloittavani mitään uutta eraa elämässäni. Asioita vaan tapahtui toisensa perään. Muutoksia, joiden piti olla väliaikaisia, mutta jotka tulivatkin jäädäkseen.
  Selvennetään nyt vähän. Suunnilleen Ramadanin puolessa välissä aloin siis käyttää päähuivia, huntua, hijabia, whatever you want to call it. Ihan täysipäiväisesti, kokonaisvaltaisesti. Silloin muutos tuntu ihan hullulta, nyttemmin oon ymmärtänyt, ettei se ollutkaan niin iso juttu.
  Okei ketä mä huijaan, olin ihan paniikissa ekana koulupäivänä. Gooooosh miks toi tuijottaa mua mitä eihän tuijota eiku mitä onks mun huivi vinossa, kiilteleekö mun naama vai häh apua mis on peili oh my.
  En voi kuin vaan kiittää Luojaa niistä kauniista ja upeista ystävistä, jotka esti mua sekoamasta ihan täysin noina ekoina kriittisinä päivinä. But no worries, I'm over it. Matikantunnilla keskitytään taas annuiteettilainoihin, ei kankaanpalaan mun päässäni.

Tästä tää lähtee, life goes on. Maanantaina ylppärirupeama alkaa ruotsin kuuntelulla. Tänä viikonloppuna kaikki keskittyminen menee siis paniikin hillitsemiseen, meditoimiseen ym henkiseen valmistautumiseen.

Ommmmmmmm...