Suomi sulaa ja muita tarinoita

Varjelkoon tätä loputonta auringon paistetta! Tämä parin päivän sisällä Suomen mantereelle pumpattu valon määrä on huumaava. Olen kuin kofeiinipiikin kourissa; kävelen ympäriinsä osaamatta keskittyä mihinkään ja kyvyttömänä istumaan paikallaan. Aurinko näyttää tekevän kummia ympäri kylää - aivan kuin paikalliset olisivat aktiivisempia nostamaan kättä naapureilleen. Kuvittelenko vain, vai sulaako jääkerros myös ihmisten välillä? Huisia!
 Halusin nähdä auringon paremmin, joten kiipesin katolle, häikäistyin loisteesta ja paistuin kuumuudessa. En ymmärrä, miksi kiipeän sinne aina uudestaan, vaikka selkeästi pelkään korkeita paikkoja. Puristan tikkaita rystyset valkoisina, kylmän hiki otsalla. Suljen silmät hetkeksi, ennen kuin uskallan ponnistaa viimeisen askelman. Toivon, ettei kukaan naapuri katso, kun heittäydyn vatsalleni katon lumihankeen. Kädet tärisevät vielä, kun olen jo takaisin keittiössä voitelemassa ruisleipää.
 Samat oireet toistuivat myös kiipeilyhallin seinällä, vaikka olin köytettynä kiinni vaijereihin ja omaan veljeen. Silti kiipeän aina uudelleen, silti kiljun riemusta huvipuistojen päätä huimaavissa laitteissa, silti nojaan kaiteen yli laivan kannella. Jalat muuttuvat löysäksi makaroniksi, mutta pakkko vaan kurkottaa ylemmäs, edemmäs. Ehkä se johtuu siitä, että kaikki kielletty kiehtoo. Vaikka keho käskee livistämään karkuun ja palaamaan tukevalle maanpinnalle, mielen uteliaisuus vie voiton: Miksi ei saa, mitä minulle silloin tapahtuu? Niin, tai sitten se vaan johtuu adrealiinista, josta voi kuulemma tulla riippuvaiseksi. Mene ja tiedä.

 Minä menen.

Päivän fiilismusaa