Paljon uutta ja vihreää

Kirjauduin bloggerin blogimaailmaan viimeksi viisi kuukautta sitten, enkä edes ole yllättynyt. Laiskottelu ja asioiden hoitamisen pitkittäminen aina vaan huomiselle on minulle liiankin tuttua puuhaa, enkä tiedä mitä sille tehdä. En tunne edes huonoa omaatuntoa, kun huomaan ajattelevani; miksi tehdä tänään sitä, minkä voi jättää huomiselle? Pitäisikö minun ottaa itseäni niskasta kiinni ja muuttaa tapani, vai säilyttää tuon ominaisuuden osana rentoa olemustani? Kiesus, ihan kuin olisin jokin rikkinäinen kuvaputki-tv, joka vaatii korjausta ja päivitystä. Ihan kuin voisin muokata olemustani tuosta vaan.

Aika hurjaa tämä, missä olen nyt. Edessäni pyöreä, puinen pöytä ja sen ympärillä neljä valkoista, kulunutta pinnatuolia. On täällä muutakin, kaksi huonetta, ulko-ovi ja postiluukku. Ajatella, posti tipahtaa suoraan syliin, tänne asunnon sisäpuolelle! Löytyy myös pieni kylppäri, josta löytyy vain yksi (1!) shampoopullo, kuin myös yksinäinen hammasharja. Pahvilaatikoita ympäriinsä. Yksi pieni ihminen edessään ämpärillinen pesuvettä ja vihreä rätti. Nimenomaan vihreä, se on tämän elämänvaiheen väri. Sininen kuuluu aikaan, jonka vietin Nastolassa. Ehkä vihreä kuvastaa kevättä ja pienen pieniä versoja. Niitä, jotka vasta syntyvät. Jotka näkevät maailman ensimmäistä kertaa.

Viisi kuukautta oli ajallisesti lyhyt, mutta kokemuksellisesti pitkä aika, jolloin lensin Englantiin ja takaisin, asuin Otaniemessä valmennuskurssini ajan, suoritin pääsykokeet toista kertaa elämässäni, asuin kaverin luona Lahdessa, sitten taas kotona, lähdin Bosniaan, pääsin sisään kouluun, lensin takaisin kotiin, tein töitä selkä hiessä ja niin, muutin tänne. Tuntuu hullulta pikakelata elämäänsä tällä tavalla. Noihin sanoihin mahtuu ihan hurjasti tunteita ja muistoja. Välivuosi loppuu puolentoista viikon päästä, jolloin hyppään takaisin oravanpyörään. Jatkan liukuhihnaelämääni, joka viimeksi jäi kohtaan "suorita lukio". Seuraavina vuorossa ovat näin suurpiirteisesti hahmoteltuna yliopisto, ammatti/oikea työ ja perhe, joskaan eivät välttämättä siinä järjestyksessä. Elämä on nimittäin hullu ja täysin arvaamaton, jollet sitä vielä ollut huomannut.

Niin, minulla siis on koti, jossa vanhempani eivät asu. Perjantaista lähtien en toivottavasti ole enää yksin, kun kanssaeläjäni saapuu taloon. Sitten meitä on täällä kaksi tyttöä. Stressin määrä tässä päässä on aika ajoittain hillittömän suuri, kun koko ensi viikko on vielä töitä ja sen perään alkaa heti koulu, jossain olemattomassa vaiheessa pitäisi myös muuttaa loput tavarat tähän kaikuvaan kämppään. Välillä kuuluu vain kimeää pihinää aivoissa, enkä osaa ajatella mitään. Otan vain mallia kellosta ja kuljen eteenpäin askel kerrallaan. Yritän haistella kesän viimeisiä kukkasia siinä samalla.
Sattumalta Deezer päräytti juuri soimaan Chidlren of Bodomin kappaleen I Worship Chaos. C'moon, kuka oikesti uskoo sattumaan, kun tällaista tapahtuu koko ajan.

Kuvat matkaltani Bosnia & Hertsegovinaan.