Some kind of madness is swallowing me whole

Henkinen tuska, se kuristaa. Se kärvistää sisintäni, aivan kuin jokin haluaisi ulos. Sisälläni velloo jonkinlainen inspiraatio tai elämänhalu, joka puskee lukitun sieluni kaltereita vasten. Halu purkautua ja avautua, solmu solmulta, on palava. Tämä on taas niitä hetkiä, kun voisin hypätä seuraavaan junaan tai tuhlata kaikki säästöni omituisiin nettikauppoihin maailman toisella puolella. Hetki on ohimenevä, mutta vielä tässä. Haluaisin päästää sen valloilleen ja antaa innostuksen johdattaa, mutta en osaa. En uskalla.

Tänään on erityinen päivä. Tänään on lokakuun toinen, ilon ja surun päivä. Minun viimeinen päiväni 18-vuotiaana. Huomenna on ensimmäinen päiväni aivan uudessa ja oudossa maailmassa. Tuo maaginen 18 vuoden ikä on ohi, takaisin ei ole paluuta.
  Oli muuten aika kivaa tämä vuosi, ylppäreineen kaikkineen. Niin kivaa, että surin sen kaiken loppumista monta viikkoa etukäteen. Sitten ratkaisin ongelman; ikähän on subjektiivinen käsite. Syntymävuosi ehkä on melkoisen pysyvä, passiin painettu fakta, mutta voin itse määritellä henkisen nuoruuteni (tai vanhuuteni). 365 päivää oli todellakin liian vähän minulle, ja siksi  aion pysyä naiivina itsensäetsijä-teininä vielä hetken aikaa. Ainakin toistaiseksi. Siis huomenna kun täytän vuosia, en anna jonkin ulkopuolisen keksimän aikajärjestelmän lannistaa, sillä minä määrittelen itse, mihin ikäryhmään tunnen kuuluvani.

(Täytyy kyllä myöntää, että 19 kuulostaa _paljon_ vakuuttavammalta esitellessäni itseni uusille ihmisille. Ehkä opin pitämään siitäkin luvusta. Minähän nyt tuppaan rakastumaan ihan kaikkeen. Erityisesti numeroihin.)